Share |

Väreilevien ajatusten blogi

Korona ja tietoinen mieli

Torstai 19.3.2020 klo 17.50 - Hanna-Leena

Viime viikolla valmistelin mindfulnessin jatkokurssin tuntejani. Pitkällepä kevääseen siirtyy noiden lopputuntieni pitäminen, jos nyt onnistuu ollenkaan. Työväenopistomme on tietenkin kiinni, kuten suunnilleen kaikki oppilaitokset ja suurin osa harrastuspaikoista. Tällä viikolla mielessäni ovat pyörineet pitämättömien tuntien aiheet ihan tietystä syystä: Korona.

Pohdin, miten tietoisen mielen strategiat voisivat parantaa ja tukea selviytymistämme  vallitsevassa kriisissä, väistämättömässä muutoksessa. Voimmeko asenteellamme  itse parantaa hyvinvointiamme tässäkin tilanteessa? Ihan varmasti, ja myös huonontaa. Siksi tuntuu järkevältä valita asenteensa, jopa strategiansa, tietoisesti. Koska silloinkin, kun emme voi valita olosuhteitamme, voimme valita sen, miten niihin ja niissä suhtaudumme.

Kun valitsee mielen strategiat tietoisesti, pystyy muuttamaan haitallisiksi tunnistamiaan ajatus- ja toimintamalleja. Korvaamaan niitä toisilla, paremmilla. Voi hallita itse reaktioitaan, valita hyödyllisiä haitallisten sijaan. Parantaa hyvinvointiaan, luultavasti ympäristönkin.

Mindfulnessohjaaja kun olen, ihan ensimmäinen koronasuuntautuneelle mielelle suosittelemani strategia on läsnäolo. Mielellä kun on jatkuva taipumus vaellella pois nykyhetkestä. Se rientää usein eteenpäin, tulevaisuuden uhkiin, pelkoihin, toiveisiin tai odotuksiin. Murehtimiseen.Tai sitten mieli pyörittelee loputonta eilisten muistelua: katumista, jossittelua, ehkä kaipuuta menneeseen. Ennen kaikki oli paremmin!  Jospa sanoisikin mielelle päättäväisestI: Juuri nyt, tällä hetkellä, kaikki on ihan hyvin. Keskittyisi siihen tekemiseen, mitä parhaillaan tekee. Niihin ihmisiin, joiden kanssa on. Läsnäolo on lepoa (vaikka tekisi töitä tai puuhastelisi muuta) nyhyhetkessä, vapaana menneisyyden painolastista ja tulevaisuutta koskevista huolista. Näinä aikoina erityisen tärkeää.

   Miten voisi juuri nyt harjoitella tietoista läsnäoloa? Vaikkapa keskittymällä siinä missä on, silmät suljettuina, seuraamaan omaa hengitystä. Tai keskittymällä täysin seuraavaan käsillä olevaan tehtävään. Kävelemiseen, jos kävelee. Porkkanoiden pilkkomiseen, jos pilkkoo porkkanoita. Hampaiden pesuun, astianpesukoneen tyhjennykseen, lapsen kanssa leikkimiseen …

Tietoisen mielen yksi strategia on kärsivällisyys. Sen harjoittaminen ei näinä päivinä ole pahitteeksi. Kärsivällisyys on valintaa pysyä rauhallisena haastavissa tilanteissa. Se on kykyä sietää epämukavuutta, kohdata tilanne suoraan ja käsitellä se järkevästi. Kärsivällisellä suhtautumisella hankkii itselleen tilaa ajatella. Se taas johtaa yleensä parempaan, hyödyllisempään tapaan reagoida. 

Ystävällisyys luo onnellisuutta ja hyvinvointia. Olemme onnellisia, jos toiset ovat meille läsnä, huomaavat ja hyväksyvät meidät, arvostavat ja ymmärtävät meitä. Toisten ihmisten onnellisuus edellyttää meiltä samaa.Kuten presidenttimmekin niin kauniisti toi esille: Kun koronan takia on syytä kasvattaa ihmisten välistä fyysistä etäisyyttä, lisätään samalla henkistä läheisyyttä. Ystävällisyydellä on käyttöä ja arvoa myös nettikeskusteluissa, puhelimessa, viesteissä. Sekä omien ystävien, työkaverien, sukulaisten että viranomaisten, asiakaspalvelijoiden ja muiden ventovieraiden keskuudessa. Ystävällinen ihminen voi itsekin paremmin kuin vastakohtansa, vinkkinä itsestään huolehtiville. On tutkittu, että ystävällisyys vahvistaa immuunijärjestelmää, lisää luovuutta , parantaa ihmissuhteita ja saa nauttimaan elämästä enemmän. Ja vielä: Kannattaa aloittaa ystävällisestä suhtautumisesta itseensä.

Suhteessa koronaepidemiaan olemme kaikki uuden ja tuntemattoman edessä, vasta-alkajia. Siksi tänä keväänäkin on äärimmäisen hyvä strategia asennoitua päivittäisiiin tilanteisiin vanhalla mindfulnessperiaatteella, aloittelijan mielellä. Sen mukaan asioita kannattaa katsoa uusin silmin, ennakkoluulottomasti. Tällöin tilanteita näkee sellaisina, kuin ne todella ovat. Ilman ennakkoasenteita ja -luuloja, värittymättöminä. Erilaista harhaluuloa, katastrofitunnelmaa, eri suuntiin vääristyneitä ja värittyneitä mielipiteitä kun on runsauteen asti tarjolla ympärillämme erityisesti nyt. 

Jon Kabat-Zinn on sanonut: ”Aloittelijan mieli ei tarkoita sitä, ettet tietäisi yhtään mitään. Se tarkoittaa sinussa olevan niin paljon tilaa, että tuntemattoman edessä et jumiudu siihen, mitä jo tiedät tai olet kokenut. ” Tai luulet tietäväsi, voisi vielä lisätä.

Juuri nyt kovin haastava - mutta tärkeä - tietoisen läsnäolon strategia on hyväksyminen. Onhan nykytilanteessa paljonkin sellaista, jota ei mitenkään voi pitää hyvänä asiana. Tietoisuusmielessä hyväksyminen ei tarkoitakaan sitä. Sen sijaan kysymys on siitä, että nähdään ja ymmärretään tämän hetken tilanne realistisesti. Ei torjuen eikä paeten, kaunistellen tai liioitellen. Havaitaan tilanne vastustamatta sitä. Se ei silti tarkoita alistumista, luovuttamista eikä apaattisuutta. Asioihin saa ja pitää vaikuttaa. Hyväksyvä asenne ja rehellinen näkemys tulevat ensin. Niiden kautta avautuu mahdollisuus muutoksiin.  

Ihan helpointa ei näinä päivinä ole valita päivittäiseksi strategiaksi iloa. Monenlaiset huolet ja hankaluudet tuntuvat tekevän sen mahdottomaksi. Ilo kuitenkin kasvattaa energisyyttä ja suorituskykyä, on oikein hyväksi kehollekin laajentaen sekä henkisiä että fyysisiä voimavaroja. Niitä kyllä tarvitsemme. Mutta mistä sen ilon sitten kehittää ja löytää? Hyvä uutinen on yksinkertaisesti se, että tunteet tulevat sisältäpäin, voimme siis vaikuttaa niihin, valita ne. Toki siihen tarvitaan tiedostamista. Sen huomaamista ja muistamista, että ajattelemalla iloa tuottavia asioita, synnytämme ilon tunteita. Samoinhan on laita esimerkiksi pelon, onnellisuuden, vihan ym tunteiden syntyessä. Voimme valita. 

  Vaikka ilon kokeminen ei aina ole ollenkaan helppoa, siihen voi oppia. Valitsemalla ajatuksiinsa iloa tuottavia asioita oppii koko ajan enemmän tuntemaan elämäniloa. Ilon kehittämisen eräs avain on oppia nauttimaan arjen päivittäisistä toimista. Päästää irti suorittamisesta ja sokeasta päämäärään pyrkimisestä, nauttia itse tekemisestä.

   On hyvä vielä muistaa, että iloisuus meissä auttaa lähellämme olevia ihmisiä rentoutumaan ja rauhoittumaan. Ja, niin, tuntemaan iloa.

Yksi tärkeä taito ja mielen strategia, jota tietoisen läsnäolon harjoittaminen vahvistaa, on irti päästäminen. Esimerkiksi päästää irti ajatuksesta ennen kuin se ehtii johtaa toisiin ajatuksiin. Meillä monella on tullut ja tulee päivän (ja yönkin) mittaan pelokkaita, huolestuneita tai harmistuneita koronatilanteeseen liittyviä ajatuksia. Usein ne jäävät sitkeästi ja täysin hyödyttömästi pyörimään päässä. Vievät mukanaan hallitsemattomille pelon, huolen tai harmin ajatuspoluille, liioitteleville ja laajeneville. Ja sitä myötä vievät mielenrauhan ja öiseen aikaan sen tuiki tarpeellisen unen. Entä jos pystyisikin päästämään irti heti ensimmäisistä hyödyttömistä huoli/pelko/harmiajatuksista? Parantaisi omaa hyvinvointiaan, se on aivan selvä.

   Taito päästää irti ajatuksista ja asioista lisää mielen joustavuutta ja keveyttä. Se on vastakohtaa jatkuville takiaisajatuksille, samojen ajatusten märehtimiselle, murehtimiselle ja jumittumiselle.

    Miten voi oppia päästämään ajatuksesta irti? Ensi askel on tiedostaa: Taas tuo ajatus tuli, jota en halua jatkaa. Sitten ajatuksen tietoinen suuntaaminen muualle. Esimerkiksi tarkkoihin, yksityiskohtaisiin havaintoihin. Voi havainnoida maisemaa (jos on lenkillä tai voi katsoa ulos), tai aina voi keskittyä seuraamaan omaa hengitystään. Tai, jos se tuntuu helpommalta, suunata tietoisesti ajatus johonkin mukavaan tai tarpeelliseen pohdiskeltavaan. Pääasia, että antaa mielelleen uuden suunnan.

    Elämässä on toisinaan hyvä päästää irti myös asioista, ei vain ajatuksista. Joskus hyviä asioita ei voi tapahtua, koska niille ei ole tilaa. Sitä tulee, kun päästää irti joistakin huonoista tai aikansa eläneistä. Irti päästäminen on yksinkertainen mutta voimakas mielen strategia. 

Ajattelen, että juuri nyt on aivan erityisen tärkeää valita asenteensa, ajatuksensa ja strategiansa viisaasti. Tietoisia, hyviä kevätpäiviä, nautitaan auringosta!   

Näihin ajatuksiini olen saanut tietoa ja herätteitä mm. seuraavista kirjoista:

Jon-Kabat Zinn: Mindfulness

Rasmus Hougaard, Teetta Kalajo: Tilaa ajatella

Antti-Juhani Wihuri: Mindfulness työssä

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tietoisuus, koronavirus, korona, mindfulness, läsnäolo, mieli, mielen strategiat, hyväksyminen, ilo,

Läsnäolosta

Lauantai 7.1.2017 klo 19.26

Viime aikoina minua on puhutellut ajatus tietoisesta läsnäolosta. Johtuu lähinnä siitä, että olen pitkään ollut kyllästynyt omaan läsnäolovajavaisuuteeni. Ja sen seurauksiin: hajamielisyyteen, tehottomuuteen, vuorovaikutuksen keskinkertaisuuteen.

Mitäkö tarkoitan? No, kerron esimerkin satunnaisesta lauantaiaamusta:  Olen ajatellut aamupalan syötyäni tehdä testin seitsemäsluokkalaisille maanantaiksi. Viiden minuutin rutiinityö. Otan kynän ja paperia ja suuntaan kohti työpöytääni. Oho. Se onkin niin täynnä papereita ja muuta, etten mahdu sen viereen. Alan tehdä tilaa. Ensin lasten lelut lastenhuoneeseen. Sitten päiväkirja koululaukkuun. Mutta missä se on? Kävelen ympäri taloa etsimässä laukkua. Lopulta löydän sen keittiöstä. Samalla huomaan, että astianpesukoneen tyhjennys on jäänyt kesken, joten teen sen loppuun. Mitä minun pitikään tehdä? Ai niin, se testi. Työpöydän ääreen ei edelleenkään kannata yrittää, joten suuntaan olohuoneeseen. Kynä ja paperi unohtuivat, haen ne työhuoneesta. Sitten pöydän ääreen. Mutta missä on puhelin, jospa joku kaipaa? Etsin koko talosta puhelinta, löydän sen alakerrasta. Saman tien pitää tosin laittaa muutama tuolilla oleva vaate henkariin. Tarvitaan lisää vaatepuita. Varastosta löydän varmaan muutaman. käyn hakemassa ja vien eteisen naulakkoon. Sen jälkeen haen puhelimen, jonka olin nyt jättänyt varastoon. Takaisin pöydän viereen, puhelin mukana. Kirjoitan paperiin 8.lk testi. Piti kirjoittaa 7.lk, joten tarvitsen pyyhekumia. Lähden etsimään sitä.  …Aikaa kulunut tässä vaiheessa puolisen tuntia ja paperilla ei vielä mitään.

Tai: Keskustelen aviomiehen kanssa viikonlopun ohjelmasta. Hän mainitsee, että aikoo käydä kirjastossa. Siitäpä muistan, että yhden kirjan palautusaikaa lähestyy.. Mutta kuinka pian se jo on? Pitää tarkistaa. Alan näppäillä itseni kirjaston sivuille. Mies odottaa kärsivällisesti. Jatkamme puhetta, kun kirja on uusittu. Hän ehdottaa lenkille lähtöä. Hyvä ajatus. Alan miettiä, mitä pukisin päälleni. Siitä muistan, että tarvitsisin uuden lenkkipipon. Löytyisiköhän alennusmyynnistä? Koskahan sinne ehtisi? Mitä kaikkea muuta tarvitsisin? Lähtisiköhän tytär seuraksi, mies ei ainakaan…Mitä tyttärelle mahtaa kuulu? Entä tyttären lapsille? Muille lastenlapsille? Nähdäänkö heitä huomenna? Mitä ruokaa laitan huomenna? Onkohan se lehdessä ollut resepti kokeilemisen arvoinen? Minne se lehti joutui?…Mies ei enää odota kärsivällisesti, en ole kuullut sanaakaan hänen puheestaan pitkään, pitkään aikaan.

Tämäntyyppisiä asioita ja tilanteita tarkoitan. Siispä mieltäni kiehtoo ajatus hyväksyvästä, tietoisesta läsnäolosta. Siitä, että tiedän, mitä teen ja teen, mitä tiedän tekeväni. Siitä, että en koko ajan mieti seuraavaa tai edellistä hetkeä. Vaan elän tässä hetkessä ja tiedän koko ajan, mitä teen. Hyväksyminen tarkoittanee tässä yhteydessä, että tiedostan senhetkisen tilanteen, en välttämättä pidä sitä hyvänä.

Olen sentyyppinen ihminen, että etsin asioista yleensä ensin positiivisia puolia. Se helpottaa usein elämää. Hyväksyvä läsnäolo on kuitenkin eri asia, isompi. Sitä, että lakkaa pyristelemästä olemassa olevaa vastaan. Suuntaa energiansa nykyhetkeen ja tarvittaessa siihen, miten asioita haluaa muuttaa. Ja jos haluaa muutosta, astuu ensimmäisen askeleen haluamaansa suuntaan. Vain ensimmäisen askeleen, koska enempää ei voi kerralla ottaa.

Otanpa esimerkin. Henkilö jonottaa kiireisenä kassalle iltapäiväruuhkassa. Hän ei pidä tilannetta ollenkaan hyvänä. Tyypillisesti ihminen käyttää jonotusajan sisäiseen kiukutteluun tai hätäilemiseen. Väsyen ja tullen huonotuulisiksi. Hyväksyvästi läsnäoleva ihminen sensijaan toteaa tilanteen ja joko ottaa askeleen muuttaakseen sitä (vaihtaa jonoa tai palauttaa ostoksensa hyllyyn) tai käyttää odotusajan rauhallisesti mietiskelyyn, suunnitteluun tai vaikka viestittelyyn. Ja selviää kassalta samaan aikaan kuin ärtynyt vertailukohtansa, mutta on hyväntuulinen ja virkeä.

Kun ihminen on läsnä keskustellessaan toisten kanssa, vuorovaikutus muuttuu. Keskittynyt kuuntelija ymmärtää aivan eri tavalla puhujan tarkoitusta ja aistii myös sanojen ja rivien välejä. Tällöin hän pystyy vastaamaan keskustelukumppanin ajatuksiin ja kysymyksiin paljon rakentavammin ja ymmärrettävämmin. Usein tärkeintä on saada vastaus kysymyksiin, joita ei ääneen esitetty. Tämä näkyy erityisesti vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa, samoin parisuhteessa.

Tiedämmehän teinin, joka äänekkäästi ja provosoivasti kritisoi vanhempansa (tai opettajansa jne) mielipiteitä ja. tekoja. Kuuleeko aikuinen siinä tilanteessa tyypillisiä lausumattomia sanoja: Huomaa minut! Kelpaanko tällaisena? Olenko sinulle tärkeä? Keskustelun lopputulos on aivan toinen, jos nuori tulee ymmärretyksisen oikein sen sijaan että aikuinen provosoituu.

Läsnäoleva kuuntelu ja vuorovaikutus on erityisen tärkeää kaikessa ihmissuhdetyössä. Jokaisen ihmisen tarve on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tarve korostuu silloin, kun ihminen on tavalla tai toisella autettavana. Jos ammattiauttaja tällöin puhuu ohi asiakkaansa, ajattelee omiaan, keskittyy toiseen tehtävään jne, hän ei voi olla tälle hyödyksi.

Usein keskustelussa kaikki osapuolet keskittyvät eniten siihen, mitä aikovat itse seuraavaksi sanoa. Toisella korvalla kuullaan muiden puhe, mutta ymmärrys jää pinnalliseksi. Tai ei edes kuulla. Riidellessä tämä tapahtuu lähes poikkeuksetta. Toisaalta kuuntelemattomuus onnistuu ihan yksinään aiheuttamaan riidan.

Olen ymmärtänyt, että tietoista läsnäoloa voi oppia. Harjoittelu on siinäkin ainoa keino, niin kuin useimmissa taidoissa. Keskittymislihakseni vahvistuu, kun kävelen syventyneenä kävelyyn, en kymmeniin päähäni pälkähtäviin ajatuksiin menneestä tai tulevasta. Samoin se saa harjaannusta, kun maltan päivän mittaan pitää pieniä taukoja tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään muuta kuin hengitystäni. Harjoittelen tietoista läsnäoloa, kun teen vain yhtä asiaa kerrallaan. Tiedostan peseväni, viipaloivani ja maustavani keittiössä tai järjesteleväni, kirjoittavani, laskevani työhuoneessa. Opettelen häätämään ylimääräiset kieppuvat ajatukset pois palatakseni joihinkin niistä silloin, kun taas on niiden aika.

Toivottavasti en ikinä tule niin vanhaksi, etten näe, kuinka paljon vielä on oppimista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: läsnäolo, myönteinen, hyväksyvä, tietoinen, keskittyminen

Aurinkoista matematiikkaa

Torstai 17.9.2015 - Hanna-Leena

Olen pidempään ajatellut, että olisi mukava jakaa joitakin opetusvinkkejä niistä kiinnostuneille. Se on tämä eläkeikää lähestyvän opettajan yleinen harhaluulo, että aikanaan koulusta lähtiessäni vien mukanani roppakaupalla hiljaista tietoa oppilaan kohtaamisesta, matikanopetuksesta ja luokan motivointi-aktivointi-työrauhapuolesta. 😊 Ei vaiskaan. Oikeasti minua ajaa enemmän jatkuva kokeilun ja uudistumisen halu työssäni, ja sen tukena voisi toimia muistiinmerkitseminen. Tänä lukuvuonna voisin siinä jopa onnistua, kun iso määrä energiaa vapautuu luovuttuani - liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen - apulaisrehtorin tehtävistä. Tottakai tuntuu mielekkäämmältä jakaa muistiinpanoja muille kuin vain säilöä niitä jonnekin. Motivoivammalta.
Toivottavasti tämän blogin lukijat eivät siis hermostu ajoittaisista matikkakirjoituksista. Koetan otsikoida ne niin selvästi, etteivät matikka-allergiset varmasti saa näppylöitä.

Tänä lukuvuonna opetan neljää seitsemättä luokkaa. Mikä herkullinen tilanne! Ensinnäkin seiskojen opetussuunnitelma on ilman muuta yläkoulun väljin jättäen tilaa erilaisille painotuksille. Toiseksi sisällöt ovat sentyyppiset, että ne oikein huutavat monimuotoista työskentelyä pelkän leuan ja liidun (tai tykin) sijaan. Kolmanneksi: seiskoille saa myytyä melkein minkä tahansa toimintatavan. He useimmiten innostuvat ideasta kuin ideasta tai ainakin toteuttavat sitä mutinoitta. Toki innostumiseen eniten vaikuttaa, että ope itse sitä on. Mutta mieheni - emeritusmatikanopettaja - tapaa sanoa, että seiskoille voisi syksyn alussa myydä vaikka pulpetit.
Tilanne kokeiluille on mainio myös siksi, että rinnakkaisia kohderyhmiä on useita. Näkee, miten jokin juttu toimii erilaisten ryhmien kohdalla. Samoin voi heti kehittää tuotetta asiakaspalautteen ja toimivuuden huomioiden. 😃
Ehkä ryhdyn eläkkeellä myyntimieheksi. En muuten tiedä, miksi jatkuvasti höpisen eläkeajasta. En tosiaankaan ole vielä jäämässä pois töistä, en millään nyt, kun virtaa tuntuu riittävän entistäkin enemmän.

Mutta matematiikkaan. Tai opetukseen yleensä, saa soveltaa. Tämän vuoden tavoitteenani on liikunnallisuuden sekä yhdessä tekemisen säännöllinen käyttö oppitunneilla. Näitä olen arvostanut ja harrastanut ennenkin, mutta nyt koetan tehdä niistä tunneillani sääntöjä poikkeuksien sijaan.
Ei siis tvt-osaamista, sosiaalista mediaa tai koodaamista. Ehkä niidenkin aika tulee, mutta niinkauan kuin voin, lisään nimenomaan niille käänteistä puolta: liikettä ruutuun tuijottamisen sijaan, toisen kohtaamista ja vuorovaikutusta kasvokkain, ei sähköisten vempaimien välityksellä.
Uusimmat tutkimukset muuten kertovatkin, että ilman tietotekniikkaa tunneilla opitaan paremmin...

Kun näin jonkin seiskan opetusryhmän ensimmäistä kertaa, tutustuttiin. Tunnista käytettiin osa auringonpaisteessa ulkona, väriryhmittäin toimien. Jokaisen ryhmän piti muodostaa jono ensin koulumatkan pituuden mukaan, sitten sisarusten lukumäärän ja aamulla juodun maitomäärän mukaan. Ja niin edelleen. Lopuksi piti jonoutua ikäjärjestykseen, äänettä.

Juttu toimi ihan joka luokalla hyvin. Lapset liikkuivat, vertailivat lukuja ja toimivat yhdessä samalla tutustuen toisiinsa. Hiljaiseenkin luokkaan tuli eloa. Opettaja sai myös vaihdettua muutaman sanan jokaisen oppilaan kanssa jonojen järjestyksiä tarkastaessaan. Jollakin tunnilla luokassa oli avustaja, joka näin sai kontaktia luokkaan opettajan lailla.

Puhuin seuraavilla oppitunneilla jonkin verran siitä, miten tullaan hyväksi laskijaksi. Koetin motivoida treenaamiseen urheiluesimerkein ja varsinkin poistaa oppilailta pelkoa tai varmuutta epäonnistumisesta. Niistä nimittäin sain kuulla. Että ajatellaan eteen tulevan mahdottomia vaikeuksia matikassa. Osa siksi, että ollaan yläkoulussa, osa taas, koska niin on käynyt ennenkin.
Kerroin ryhmilleni, että kaikki oppivat, kunhan tekevät töitä. Eri tilanteissa, eri tavoilla, sitä viestiä aion jatkossakin toistella joka luokassa. Tärkeintä tämä on luokassa, jossa on monta huokailijaa: olen aina ollut huono matikassa, en voi oppia enkä ymmärtää sitä. Saimmehan heti syksyn alun koulutuspäivässä kuulla, että Pisatutkimuksessa on todettu oppilaan suoriutumiseen suuresti vaikuttavan hänen arvionsa itsestään laskijana. Kärjistettynä (Kirsti Lonka): jos uskot osaavasi, osaat. Ja päinvastoin.

No, päässälaskuja laskimme myös. Välillä tuolloinkin liikuttiin. Esimerkiksi ulkona: seisoimme kaikki pihatiellä. Ilmoitin ensin päivän luvun. Vaikkapa viisi. Sitten ohjeistin, että jos laskun tulos alle 5, mennään tien vasemmalle puolelle, jos yli, oikealle ja tasan viisi tietenkin tiellä. Ja sitten esitin laskutoimituksen. Oppilaat laskivat, lähtivät liikkeelle ja lopuksi tarkistus kysyttiin joltakin oppilaalta. Vähän ajan päästä "päivän lukua" vaihdettiin.
Tottakai osa porukasta katsoi mallia ja liikkui sen mukaan. Selvästi tätä kuitenkin vähensi se, että kysyin tulosta satunnaisesti keneltä vaan siirtyneeltä.
Sadepäivänä oltiin luokassa samalla idealla, mutta tuloksen ollessa suurempi kuin päivän luku, kurkotettiin niin ylös, kuin mahdollista. Pienemmän luvun kohdalla kyykkyyn ja tasaluvussa normaali seisominen.
Ihan joka tunnilla ei tehty "matikkaa liikkumalla", mutta tällöin pidin pienen taukojumpan. Ihan perusliikkeitä, ja oppilaat tekivät kiltisti perässä, useimmat oikein mielellään.
Olen vakaasti sitä mieltä, että oppilaat ovat paremmin jaksaneet ihan peruslaskemistakin, kun sitä välillä tauotetaan. Varsinkin iltapäivän kaksoistunneilla, kun takana on jo raskas koulupäivä.

Luotan siihen, että kun oppilaat tottuvat seiskan alusta vähän hulluun matikanopettajaansa, he luontevasti jatkavat osallistumista erikoisiin opetusmenetelmiini koko yläkoulun ajan.

ensimmäisillä viikoilla tehtiin paljon muutakin, josta seuraavassa matikkajutussani.

2 kommenttia . Avainsanat: Matikka, liikkuminen, ryhmätyö, ulos luokasta, motivointi, keskittyminen, oppiminen

Vihan hedelmiä

Perjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena

Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta.

Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään.

Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä.

Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja.

Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele.

Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta.

Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin.

Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut."

Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää.

Kokonaiset kansakunnat pelkäävät, siis vihaavat toisiaan. Valtavasti on kyse erilaisuuden pelosta, vastavuoroisesta julmuuksien ja hyökkäyksien pelosta, köyhyyden pelosta, itsenäisyyden menettämisen pelosta. Rauhanneuvottelijat tekevät suuria tekoja näiden pelkojen hälventämiseksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri tuntemaan oppiminen poistaa pelkoja, auttaa näkemään vihollisessa itsensä kaltainen ihmisen. Sen tietävät ja sitä käyttävät ratkaisevana apuna maailman mahtavat, mutta myös kodeissa ja töissä ihan tavalliset ihmiset.

On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle.

3 kommenttia . Avainsanat: viha, vuorovaikutus, pelko, kasvatus, lapsi, töissä, kotona, työyhteisö

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaalinen, suhde, hyvinvointi, yksinäisyys, torjunta, kasvattaja, vuorovaikutus

Entä sitten?

Torstai 12.2.2015 klo 23.46 - Hanna-Leena

Vuosia, vuosia sitten päivänavaukseni lähtökohtana oli yhden suosikkisarjakuvani strippi. Jostain tuli tänään mieleeni, mistä liekään. Tuumiskelin joka tapauksessa, että aihe on täysin aktuelli edelleen.

Lassi kertoo siis Leeville: olen päättänyt ottaa uuden moton elämälleni. Se on "entä sitten?"- Kun ei piittaa mistään, ei pety. Johon Leevi: aika kova asenne. Ja Lassi tietenkin "entä sitten?"

Parikymmentä vuotta sitten, kun Lassi ja Leevi näin sulostuttivat elämääni aamiaispöydässä, sitä teki myös kahdeksanvuotias urheilijapoika. Tästä syntyi kontrasti. Hän nimittäin puhua pulputti silmät loistaen elämänsä ensimmäisestä koripallo-ottelusta, joka käytäisiin samana iltana. Oman joukkueen vahvuudet ja uhat analysoitiin, vastustajien taidoilla spekuloitiin. Väliajalla pureskeltava purkka, palauttavan mehun merkki ja tossunauhojen pitävyys kuuluivat läpikäytäviin asioihin.
Teki mieli varovasti toppuutella. Muistuttaa, ettei nyt kuitenkaan olla menossa NBA-finaaliin. Jotenkin varovasti suojata pettymykseltä, jos vaikka peli peruuntuisi tai toisi sankarimme joukkueelle murskatappion.

Maltoin tuolloin luottaa innostuksen voimaan. Silloin ja satoja kertoja myöhemmin olen nähnyt koripallopojassani samaa paloa, panostusta, välittämistä. Ja ajatellut, miten siitä iloitsen.
Silloin oli ja tänään on aivan liikaa vallalla Lassin tapa suhtautua asioihin. Pessimisti ei pety. Ei kannata panostaa liikaa, kun onnistumisesta ei ole takeita. Puuttuu intohimoa, tosissaan olemista, täysillä tekemistä. Onko se sitä, että suojaudutaan pettymyksiltä? Että voi sanoa ja ajatella, ettei niin tosissaan yrittänytkään tavoitteen jäädessä toteutumatta? Koulussa ainakin usein tuntuu siltä.
Onko myös niin, että lapset ja nuoret tottuvat saavuttamaan tavoitteitaan liian helposti?

Näkisin kasvattajan yhdeksi tehtäväksi opettaa lasta piittaamaan asioista. Pitämään koulutyötä arvossa. Etsimään ja tekemään juttuja, jotka olisivat hänelle oikeasti tärkeitä, joihin jaksaisi panostaa ja uhrata voimia. Pettymyksiä tulisi, mutta tulisi myös suurta iloa. Eihän onnistumisesta koe iloakaan, jos ei piittaa koko asiasta.
Joka tapauksessa, sekä pettymykset että voitot kasvattavat ja vahvistavat.

Entä me aikuiset? Ainakaan emme voi opettaa lapsia tai nuoria ottamaan asioitaan todesta, jos emme tee sitä itse. On oleellista, että pidämme tärkeinä heille isoja asioita. Hienoa olisi, jos he myös näkisivät meissä sitkeyttä ja vaivannäköä omien tavoitteidemme saavuttamiseksi. Riemua onnistumisesta ja pettymyksen näyttämistä silloin, kun sen aika on.

Isoille ja pienille elämä on niin paljon jännittävämpää ja täydempää, kun sen ottaa tosissaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: välittää, tavoite, lapsi, kasvattaa, tosissaan, innostua

Voimaa ja valoa vanhemmille,

Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena

Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä.
Joltain osin tällaista keskustelua, riitelyäkin, käydään kai useimmissa vauvaperheissä. Liian usein nämä tilanteet vaan vievät tuoreita vanhempia koko ajan kauemmas toisistaan. Aikana, jolloin kumpikin tarvitsisi ja kaipaisi toisen tukea entistä enemmän. Tästä kärsivät ihan kaikki osapuolet; äiti, isä ja viaton vauva.

Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia.

Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet.

Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle.
Testiin ei voi tulevia vanhempia panna, mutta kouluttaa heitä kyllä voisi. Minusta pitäisikin, ja vieläpä jossain määrin edellyttää koulutukseen osallistumista. Ovathan neuvolakäynnit ja äitien lääkärikäynnitkin pakollisia, ei se mahdotonta olisi.

Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti.

Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä?

Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina!

Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vanhemmat, äiti, isä, vauva, lapsi, perhe, väsymys, arki, keskustelu, koulutus

Tulkkina kaiken aikaa

Torstai 29.1.2015 klo 18.10 - Hanna-Leena

Aamukahvi meinasi tänään jäähtyä, kun unohduin pohdiskelemaan tulkin työn vaikeutta lehteä (HS, 26.1.) lukiessani ansiokkaan kolumnistin (Janne Saarikivi) johdattelemana. Kysymys oli taas kerran vuorovaikutuksen ongelmasta, tosin varsin tuoreella tavalla esitettynä. Siitä, miten samalla sanalla voi olla kuulijoiden korvissa aivan eri merkitykset. Esimerkkinä oli Facebookissa levinnyt lehtikuva hajoamaisillaan olevan Neuvostoliiton työläisistä kantamassa kylttiä, jossa kuvatekstin mukaan luki " Vastustamme vapautta." Tuntuu tietenkin hullulta. Venäjän kielen vapautta merkitsevä sanalla on kuitenkin sivumerkitykset kaaos, epäjärjestys. Länsimaista vapauskäsitettä kuvaavaa sanaa ei kuulemma venäjässä ole.

Jokainen on ollut tilanteessa, jossa sanan merkitys on muuttunut matkalla puhujan suusta kuulijan korvaan. Kaikki eivät ehkä ole tätä huomanneet, ainakin varsin harvat toimivat sitä välttääkseen.
Kuitenkin moni, moni tilanne avioparin riidassa, myyjän ja asiakkaan keskustelussa tai murrosikäisen ja aikuisen konfliktissa menisi aivan toisin kuvitteellisen kaikkivoivan tulkin avustuksella. Adrenaliinitason nousu käsittääkseni lisää eroja puhutun ja kuullun sanan välillä.

" Sopiiko, että käyn kaupoissa, kun olen siivonnut?" voi kysyjälle tarkoittaa esimerkiksi sen varmistamista, että talossa pärjätään muutama tunti ilman puuttuvia ruokatarvikkeita. Kuulija taas saattaa kuulla piilotetun moitteen "minäkö täällä joudun kaiken tekemään?" Tai ymmärtää sen toiveena " katsotko myöhemmin lapsia, että pääsen shoppailemaan?" Tai ajatella se ilmoitukseksi "Tänä iltana voit unohtaa omat työsi ja menosi. Sinä hoidat lapsia, minä humputtelen kavereiden kanssa kaupungilla." Voi tietenkin kuvitella, millaisena keskustelu jatkuu, kun toinen osapuoli vastaa "kuulemaansa" kysymykseen. Jonka taas kuulija kuulee, tulkitsee, omalla tavallaan.

Moni uskoo, että ihmiset ymmärtäisivät toisiaan, jos lakkaisivat tulkitsemasta. Riidat ja väärinkäsitykset loppuisivat. Mutta voiko niin edes tehdä? Eikö kuuleminen ole aina tulkitsemista? Tai, sehän riippuu taas siitä, mitä tulkitsemisella tarkoitetaan. Ja kuulemisella.
Kehäpäättely, sanoo matemaatikko.
Toisaalta, tulkitseminen lienee sitä, mitä tulkki tekee. Ja olen ymmärtänyt, että tulkin tehtävä on saada puhuja ja kuulija ymmärtämään toisiaan. Hmm...

Yritän vain sanoa, että harvalla sanalla on aivan täsmällinen merkitys. Sellainen, josta ei voi olla useampaa mieltä. Okei, lukumäärät, numerot ovat eksakteja. Mutta esimerkiksi kaikki adjektiivit, nehän kukin ymmärtää omista lähtökohdistaan. Tilanteesta ja historiasta riippuen pitkä tyttö voi olla 54 cm tai 205 cm tai mitä vaan siltä väliltä. Tai toisesta suunnasta lähestyttynä: 160cm mittaista tyttöä sanotaan tilanteesta riippuen pitkäksi tai lyhyeksi.
Puhumattakaan sellaisista adjektiiveista kuin hauska, kaunis, ruma, älykäs, typerä, jne. Merkitykset mielletään ilman muuta subjektiivisiksi. Turhaan ei sanota, että kauneus on katsojan silmässä,

Värejä voi ensiajatuksella pitää yksikäsitteisinä, mutta sitähän ne eivät ole. Aika mehukkaita keskusteluja voi käydä aiheesta "sininen" tai "ruskea". Kannattaa kokeilla.
Tai verbit. Jollekin juokseminen on hölkkää, toiselle hölkän vastakohta. Ajatteleminen on jollekin jotain sellaista, mitä kaikki tekevät koko ajan. Toiselle se tarkoittaa keskittynyttä älyllistä pohdintaa.

Pronominien käyttäminen on varma tapa tulla väärinymmärretyksi. Miljardeja riitoja käydään kodeissa ja työpaikoilla esimerkiksi viittaamalla hän-sanalla eri henkilöihin. Kuten siis toinen Mattiin ja toinen Maijaan. Paikkoja nimeltä "Siellä" ja "Ihan tässä" on maailmassa useita, jopa liikaa. Ajankohtana "nyt" on melkein yhtä laaja käsite kuin "heti" tai "pian".

Substantiiveistä voisi ehkä löytää joitakin yksikäsitteisiä. Kissa lienee aina kissa, jos ollaan samalla kielialueella. Sensijaan käyn pitkää (alle 40 vuotta kuitenkin) keskustelua erään matemaatikon kanssa aiheesta kaappi vai komero vai lipasto vai laatikosto vai hyllykkö vaiko sittenkin lokerikko. Välillä keskustelu vaatii toki taukoja, mutta vain alkaakseen taas äärimmäisen mehukkaana. Siksi meillä kotona onkin huonekalut merkitty pisteinä pohjapiirroskoordinaatistoon. Muuten jonkin tavaran paikallistaminen puheessa olisi mahdotonta. Matematiikka on onneksi eksaktia.

Kokonaan olen jättänyt vielä huomiotta ne sanat, joille sanakirjakin antaa monta merkitystä.

Pointti lienee käynyt selväksi. Ihmiset ymmärtävät toistensa sanoja eri tavoin, kuin oli tarkoitus. Tahtomattaan, tietämättään. Väärinkäsityksiä syntyy, isompia ja pienempiä virhetulkintoja. Milloin asia muuttuu aivan päälaelleen, milloin vain hiuksenhienosti ohi maalin. Usein, todella usein väärinymmärrys aiheuttaa riitaa, erimielisyyttä, ihmettelyä, epäluuloa, tehottomuutta tai uupumusta.
Tätä tapahtuu kaikkialla, missä puhutaan, eli ihan joka paikassa. Työpaikoilla, kodeissa, kouluissa. Pihoilla ja puistoissa, meillä ja muualla.

Puhuttu sana on vaikeampi kontrolloida, kuin kirjoitettu. Kuitenkin kirjallinen viesti - sähköinen tai paperilla - tulee vielä paljon suullista helpommin väärinymmärretyksi. Siitä puuttuvat sanoja tukevat ilmeet, eleet, katseen suunta, asento, äänen väri ja painot. Tutkittuahan on, että puhujan viestin perille menemiseen vaikuttavat paljon enemmän nämä muut seikat kuin sanat.
Joku ihan luotettava tutkimus on osoittanut, että se mitä sanot kattaa vain 7% puheesi vaikutuksesta. 93% kuulijan reaktiosta riippuu siitä miten esittelet asian.
Kunnon aviomies tai -vaimohan on syvästi tietoinen tästä. Tiedot, pyynnöt, toivomukset, joihin puolison arvellaan lähtökohtaisesti suhtautuvan negatiivisesti, esitellään taitavasti ja sopivassa tilanteessa.

Eri kulttuurit värittävät kieltä niin, ettei sanakirja tai netin käännösohjelma ikinä korvaa taitavaa tulkkia. Kun eri kansojen välissä on paksu kulttuuri- ja kielimuuri, on suoranainen ihme, että niiden välillä kuitenkin on ymmärrystä.

Ja keittiön pöydän ääressä on sama näytelmä pienoiskoossa: kahden ihmisen historia ja kulttuuri poikkeavat aina toisistaan, kielen vivahteet ja merkitykset myös.

Joten päädyn vähän samaan, kuin kolumnisti Saarikivi: Tarvitsemme toisiamme. Niin ihmiset kodeissa, työpaikoilla, kouluissa kuin kansat maapallolla. Siksi on vain yritettävä ymmärtää, yritettävä tulkita oikein.

1 kommentti . Avainsanat: Vuorovaikutus, ymmärrys, merkitys, sanat, puhe

Yksinäisyys

Tiistai 16.12.2014 - Hanna-Leena

Yksinäisyys on iso, vaikea asia. Nimenomaan silloin, kun se ei ole itsevalittu elämisen ja olemisen tapa. Lapselle tai nuorelle yksinäisyys saattaa olla raastava, vuoren kokoinen murhe. Eikä tässä ole kaikki. Varhaisvuosien yksinäisyydellä voi olla tuhoava vaikutus koko loppuelämään. Ellei asialle tehdä jotakin.

Mitä lapsen yksinäisyydestä sitten tiedetään? Ensinnäkin se, että pojat ovat tyttöjä useammin emotionaalisesti yksinäisiä. Ja toisaalta pojat eivät ole sosiaalisesti niin yksinäisiä, kuin emotionaalisesti. Näinhän asia näyttäytyykin. Pojat liikkuvat usein löyhissä porukoissa, joissa ajatusten vaihto saattaa olla vähäistä. Kunhan hengaillaan. Hyvää tässä on, että poikaryhmien liepeille usein pääsee helposti kuka vaan. Ei näytä niin yksinäiseltä, ei toisaalta ehkä tunnukaan. Mutta moni poika jää kaipaamaan tunnetta, että joku on kiinnostunut hänen asioistaan ja ajatuksistaan, joku ymmärtää.

Pahimmillaan poika tai tyttö on täysin syrjässä ikätoveriensa ryhmästä. Ei pääse mukaan leikkeihin tai keskusteluihin. Pihassa tai koulun käytävillä ryhmään pyrkiessään tulee suljetuksi siitä pois.

Lapsuuden yksinäisyydellä on tutkimusten mukaan taipumus jäädä pysyväksi. Suurin osa alakoulussa yksinäisistä on sitä myös yläkoulussa ja sen päätyttyä. Nuoren yksinäisyyden on todettu suuresti lisäävän riskiä sosiaalisiin fobioihin ja sitä kautta masennukseen. Tuoreitten tutkimusten mukaan (esim. Niina Junttila, 2012) noin viidesosa yksinäisistä lapsista kärsii jo nuoruusvuosinaan vaikea-asteisesta masennuksesta. Riski mielenterveyden järkkymiseen on aivan toista luokkaa kuin muilla. Tämä ketju on pystyttävä katkaisemaan, mieluiten tietenkin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Jonkun lapsen syrjään jättäminen leikeistä voi olla muilta lapsilta tahallista tai tahatonta. Lapset osaavat olla julmia, jo paljon ennen kuin osaavat lukea, kirjoittaa tai laskea. Ikävuosien karttuessa taito vain kasvaa samalla kun sen muodot tulevat vaikeammiksi havaita. Toisaalta lapsilla ja nuorilla on yleensä hyvinkin suurta empatiakykyä. Paljon riippuu siis siitä, mitä taitoja lapsi tai nuori kulloinkin osaa ja haluaa käyttää. 

Vetäytyvä lapsi jää syrjään näennäisesti omasta aloitteestaan. Helposti muille lapsille tiedostamatta tulee tavaksi jättää tällainen lapsi huomiotta. Myös agressiivisesti käyttäytyvä lapsi tulee torjutuksi. Se on ymmärrettävää, ei julmaa. Silti se on torjutulle lapselle vahingollista.

Lapsi ja nuori muodostaa minäkäsitystään pitkälti peilaamalla sitä toisten vertaisten käsitykseen hänestä. Tämä on yksi syy torjunnan tuhoosaan vaikutukseen.

Yksinäisyys on myös este tärkeiden asioiden oppimiselle. Sosiaalinen kompetenssi on yksi tärkeimmistä positiivisista suojatekijöistä lapsen ja nuoren hyvinvoinnille. Sosiaalisia ja yhdessä tekemisen taitoja oppii kuitenkin vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos lapselta puuttuu tämä mahdollisuus vertaisryhmässä, jää hän paitsi paljosta. Tällöin voi syntyä myös lapsen kehitykselle vaarallinen kehä:  Sosiaalisesti vertaisryhmästään poikkeava lapsi (erityisen vilkas tai erityisen arka, agressiivinen, hyvin aikuismainen tai lapsellinen jne) tulee torjutuksi vertaisryhmästään. Hänellä ei siis ole mahdollisuutta oppia vuorovaikutustaitoja. Tällöin hän jää yhä enemmän ikäisistään jälkeen vuorovaikutustaidoissa. Ja tulee jatkuvasti torjutuksi. Ja niin edelleen.

Yksinäisyyden kehä on murrettava, mieluiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koti voi toimia sen suuntaisesti jonkin verran, koulu paljon. Siellähän vertaisryhmät ovat ja toimivat. Myös harrasteryhmät voivat auttaa, jos vetäjä on taitava ja ymmärtää asian tärkeyden.

Koulun ammattikasvattajilla on varmasti suuri halu auttaa yksinäistä lasta. Toinen juttu on, osataanko ja ehditäänkö sitä tehdä riittävästi. Joskus taitamaton puuttuminen lasten vuorovaikutukseen tekee vain hallaa koko ryhmän hyvinvoinnille. Tämä aihe on senverran laaja ja tärkeä, että palaan siihen ihan erikseen. Saa kommentoida! 

1 kommentti . Avainsanat: Yksin, yksinäisyys, vuorovaikutus, ystävä, hyvinvointi, mielenterveys

Sosiaalinen pääoma

Maanantai 8.12.2014 - Hanna-Leena

On pohdituttanut semmoinen asia, kuin sosiaalinen pääoma. Olen törmännyt asiaan ja sanaan muutamissa yhteyksissä. Aiheesta on paljonkin kirjoittanut mm. dosentti Markku Hyyppä. Hän määrittelee sosiaalista pääomaa tiettyyn väestöön tai kansanryhmään kuuluvien henkilöiden yhteenkuuluvuudeksi, joka ilmenee osallistumisena yhteisiin rientoihin, aktiivisena yhdessä toimimisena sekä keskinäisenä luottamuksena. Sosiaalinen pääoma on näinollen yhteisön ominaisuus, josta sekä yhteisö että siihen kuuluvat yksilöt hyötyvät. Hän jatkaa esimerkkinään suomen ruotsinkielinen vähemmistö, jolla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja poikkeuksellisen pitkä terve elämä. Hän tuo esille myös väestötutkimuksiamme, jotka osoittavat, että sosiaalinen pääoma liittyy hyvään terveyteen ja pitkään elinikään.

Kukapa ei haluaisi olla terve ja elää kauan? Miten voi päästä yhteisöön, jonka sosiaalisesta pääomasta voi nauttia?

Ennen suomalaiset asuivat kylä- ja sukuyhteisöissä, nyt tilanne on toinen. On kuitenkin toisenlaista yhteisöllisyyttä: Esimerkiksi suvun keskeinen yhteisöllisyys tuntuu olevan lisääntymään päin. Ydinperhe pitää usein tiivistä yhteyttä isovanhempiin ja vanhempien sisarusten perheisiin. Tällaiset laajennetut perhekunnat voivat muodostaa hyvinkin toimivan ja runsaasti sosiaalista pääomaa omistavan yhteisön. Eri-ikäiset jäsenet oppivat toisiltaan ja saavat näin lisää ymmärrystä, vertaistuki ja konkreettinen auttaminen kukoistavat aikuisten kesken. Erityisesti lapset kasvavat tällöin välittämisen, yhteydenpidon ja toisen huomioimisen kulttuuriin. Se pääoma on korvaamattoman arvokasta.

Kaikilla perheillä ei ole sukulaisia, tai välit ovat etäiset, konkreettisesti tai vain vuorovaikutuksessa. Osa perheistä jää tällöin yksin. Kun lapsi aina kasvaa kulttuuriin, on vaarassa irrallisuuden ja yksinäisyyden periytyminen. Tämä ei tietenkään ole välttämätöntä eikä edes kovin tavallista. Naapurusto, ystävä- tai harrastuspiiri voi muodostua sosiaaliselta pääomaltaan merkittäväksi yhteisöksi, perhekunnan sijaan tai lisäksi.

Varmaa on se, että lapsi on sitä paremmassa asemassa, mitä enemmän hänellä on ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittävät hänestä ja toisistaan.

Myös koulu voi olla merkittävä yhteisö sekä oppilaille että opettajille. Kun siellä toimitaan aidosti yhdessä, ketään väheksymättä tai unohtamatta, syntyy kaikille kokemus yhteisöön kuulumisesta.

Koulun yksi suuri merkitys onkin siinä, että se on päiväkodin ohella ainoa paikka, jossa lapsiyhteisö ja aikuisyhteisö päivittäin toimivat yhdessä.

Hyvinvoivien ja -verkostuneitten lastemme ja nuortemme keskellä on joka tapauksessa liikaa heitä, joille koulu on ainoa mahdollinen sosiaalista pääomaa kartuttava yhteisö. Siksi on kovin tärkeää, että koulu tämänkin tehtävänsä täyttää. Se on itse asiassa aika korkealla sijalla koulujen tehtävälistassa. Kenenköhän mielestä? No, paitsi minun, myös valtiovallan päättäjien. Uusi oppilashuoltolaki painottaa nimenomaan yhteisöllisyyttä, sosiaalisia taitoja ja syrjäytymisen ehkäisyä.

Miten tehdään koulusta oikea, pääomarikas yhteisö? Mistä tässä onnistuneen koulun tunnistaa? Sen pohdiskelu onkin hyvä aihe johonkin toikeen päivään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaaliset taidot, sosiaalinen pääoma, yhteisöllisyys, yhteisö, hyvinvointi, terveys

Koulua vai elämää varten

Keskiviikko 26.11.2014 - Hanna-Leena Seppinen

Opitaanko koulussa elämää varten? Vai koulua? Seuraavaa oppilaitosta tai sinne pääsemistä varten? Kysymys tulee todennäköisesti jokaisen vähänkin ajattelevan opettajan, oppilaan ja oppilaan vanhemman mieleen ainakin joskus.

Kukapa lukiolainen ei olisi kyllästymiseen asti kuullut siitä, mitä ylioppilaskirjoituksia varten täytyy osata. Varsin väsyneitä myös useimmat heidän opettajistaan ovat tätä toistamaan tunnista toiseen, vuodesta toiseen. Mutta toistavat silti. Ylioppilastodistuksella on valtava mahti avaavana tai sulkevana porttina korkeakouluopintoihin.

Peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset opiskelevat yleensä aiempaa ahkerammin tavoitteenaan mahdollisimman hyvä päättötodistus. Sillähän pyritään haaveitten jatko-opintoihin. Ekaluokasta yhdeksänteen oppimisen motivaatio on paljolti kiinni siitä saadusta palautteesta. Mitä ylemmistä luokista on kysymys, sitä vähemmän tuntuu olevan merkitystä muulla palautteella kuin todistuksen numerolla.

Lukion opettajat ovat tiettyyn rajaan asti ylioppilaskirjoitusten vankeja. Peruskoulun puolella tilanne on toinen. Opettajilla on sekä teoriassa että käytännössä erittäin suuri vapaus määrittää tuntiensa ja kurssiensa sisällöt. Miten tämä näkyy kouluissa? Erityisesti, mihin opettajat lapsia ja nuoria valmistavat? Pääsääntöisestikö suoriutumaan kyseisen oppiaineen seuraavasta oppitunnista, kokeesta, vuosiluokasta? Vai näkeekö opettaja metsän puilta, katseleeko hän kauas horisonttiin ja sen taakse? Näen tämän yhdeksi ydinkysymykseksi koululaitoksemme tulevaisuudessa. Itse asiassa äärimmäisen olennaiseksi kysymykseksi sekä nuortemme että sitä kautta yhteiskuntamme selviytymisessä, hyvinvoinnissa ja tulevaisuudessa.

Perustelen suuria sanojani.

Opettajan suuret vapaudet oppisisältöjen suhteen perustuvat peruskoululakiin ja tarkentuvat uudessa oppilashuoltolaissa. Ensimmäisessä opettajan tehtäväksi määritellään kasvattaminen ja opettaminen, tässä järjestyksessä. Jälkimmäisessä määritellään, mihin oppilaita tulee kasvattaa ja mitä heille opettaa. Mikään edellä mainituista ei käsittele yksittäistä oppiainetta. Kuitenkin kysymys on valtiovallan kannanotosta siihen, mikä peruskoulutuksen saavutuksista on olennaisinta. Kun näin tärkein osa tuntien tavoitteista on muun kuin oppiaineen hallintaa, opettajaa ei kahlehdi oppikirja eikä edes kyseisen oppiaineen opetussuunnitelma. Parempi olisikin, jos jo opetussuunnitelma huomioisi tämän välttämättömän vapauden.

Jos opettaja noudattaa lakeja – nimenomaan edellä mainittuja – hän tulee katsonneeksi tarpeeksi kauas. Hän panostaa oppilaan tulevaisuuteen, elämään sekä nyt että tulevaisuudessa. Koulu jää vain välineeksi, toki sellaisena valtavan arvokkaaksi ja välttämättömäksi.

Mitä opettaja tällöin opettaa? Mitkä tiedot, taidot tai asenteet ovat sellaisia, jotka kantavat lasta tai nuorta pitkälle tulevaisuuteen? Mitkä eväät pitää pakata koulusta reppuun elämänmittaiselle retkelle? Sen pohdiskeluun tuskin riittää toinenkaan tarina, mutta miten tärkeää miettimistä se onkaan.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulu, elämä, tarpeellisuus, tulevaisuus, ylioppilaskirjoitukset, lukio, peruskoulu

Keho ja koulu

Maanantai 17.11.2014 klo 18.29 - Hanna-Leena

Pääsin lokakuussa mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun, joka oli osa Turun Kaupunginkirjastossa tänä vuonna pidettyä keskustelusarjaa Keho ja yhteiskunta. Tuonkertaisena aiheenamme oli Keho ja empatia. Muut panelistit olivat ehdottomasti alan tietäjiä ja taitajia: kulttuurintutkija, FT Anu Laukkanen sekä psyko-, tanssi-, liike-, fysioterapeutti Tiina Granö ja juontajat, psykofyysisen terapian osaajat, psykologit Kimmo Häärä ja Laura Mannila.
Enpä siis tiedä, mitä minulla piti tähän keskusteluun olla annettavana. Ehkä se, että arkeeni kuuluvat pääsääntöisesti terveet nuoret ihmiset. Yleisöä - aivan yllättävän suurta - tuntuivat kyllä koulumaailman asiat kiinnostavan, samoin kanssakeskustelijoitani. Ehkä vaan yleensä ymmärretään, missä luuraa maamme ja kansamme tulevaisuus. Siitä on syytä olla iloinen.

Keho ja empatia, niin. Tuskin aiheesta mitään kuolematonta tai ainakaan ennen syntymätöntä sanottiin. Mutta hyvä on välillä pysähtyä miettimään esimerkiksi kosketuksen voimaa myötätunnon osoittajana ja aiheuttajanakin. Tai kehollisuutta somen vastakohtana. Miten helppoa on kiusaaminen tai ainakin ilkeily sähköisesti, usein vielä nimettömänä. Silti tällainen jättää usein todella ison arven, erityisesti laajan levinneisyyden takia. Alan myös pikkuhiljaa uskoa, että ihminen voi jakaa toisen kanssa asioita netissä ja sillä tavoin kohdata tämän. Ei se silti sama ole, kuin fyysinen tapaaminen, kasvokkain keskustelu.

Itse asiassa mietin tänään kehoasioita aivan muusta syystä. Mietin sitä, kuinka me teoreettisten aineiden opettajat jotenkin aina vaan kuvittelemme opettavamme pelkkiä aivoja. Unohdamme sen tytön tai pojan siinä niiden ympärillä.
Voimme ehkä muistaa oppimistyylit, ja siksi silloin tällöin huomioida kinesteettisiä oppijoita visuaalisten ja auditiivisten ohella. Kehon ja mielen vuorovaikutus jää kuitenkin aivan liian vähälle huomiolle.
Paljon vaikuttavat oppijan aivoihin kodin antimet keholle. Pitkä, häiriötön yöuni ei ole läheskään jokaiselle koululaiselle itsestäänselvää. Varsinkin teineistä, myös lapsista, monien yöuni jää liian lyhyeksi sosiaalisen median tai pelaamisen takia. Puuttuu päättäväinen, pitkäjänteinen aikuinen, joka laittaisi näihin rajat. Vielä pahempaa on, jos lapsi ei nuku vanhempien juomisen, riitelyn tai muun metelöinnin takia, tai niiden pelossa.
Huonosti nukutun yöunen jälkeen ei maita aamupala, eikä sitä edes ehdi aamuväsyneenä syödä. Aamiainen voi olla huono muistakin syistä. Nukutaan liian pitkään, valitaan liian vähän tai makeaa vanhempien ohjauksen puuttuessa.
Oppilaan omia tai kodin valintoja ovat vielä se, miten keho kuljetetaan opiskelemaan ja minkälaisiin vaatteisiin se sinne puetaan.
Eli jospa ajatellaan kahta ääritapausta: Olli Onnellinen on herännyt tuntia ennen koulunalkua kymmenen tunnin levollisen yöunen jälkeen. Suuri puurolautasellinen maidon, kinkkuleivän ja tuoremehun seurassa lämmittävät hänen vatsassaan, kun hän rauhallisesti polkee koulua kohti. Neljän kilometrin matkalla hänen seuraansa liittyy muutama hyvä ystävä, joiden kanssa poljetaan välillä reippaanpaakin vauhtia tihkusateessa. Mikäpä on polkiessa rennoissa ja tyylikkäissä sadeasuissa. Polkiessaan he lopuksi ohittavat Esko Epäonnisen, joka raahustaa rikkinäistä sateenvarjoa pidellen jo aika märkänä, vaikka kävelymatkaa ei bussin jälkeen ollut kuin sata metriä. Esko oli myöhästyä bussista, koska ei millään jaksanut herätä kellonsoittoon kolmen tunnin yöunien jälkeen. Mitään hän ei ehtinyt syödä. Äiti ehti antaa rahaa, jolla Esko aikoo välitunnilla hakea kaupasta energiajuomaa tai sokerikokista ison pullon.
Toinen siis monesta syystä pirteä, kylläinen, kuiva, toinen väsynyt, nälkäinen ja märkä.

Koti luo raamit lapsen fyysiselle hyvinvoinnille, mutta miten koulu tästä jatkaa? Se luo tasa-arvoiset fyysiset edellytykset omasta puolestaan, mutta syntyneitä eroja se ei pysty kaventamaan.

Unelmieni koulussa välitunnilla voisi oikeasti harrastaa omaehtoista liikuntaa tai sitten ottaa vartin torkut. Siellä voisi oppitunnin aikanakin toisinaan tehdä viiden minuutin happihypyn keskittymistä parantamaan. Siellä olisi paikkoja, jonne voisi levittää vaatteita kuivumaan, ja omia kaappeja, joista ottaa kuivaa tilalle. Ensimmäisellä välitunnilla voisi saada voileivän tai pirtelön, jos aamupala olisi jäänyt vähälle.


Entäpä ne oppitunnit? Otammeko lainkaan oppilaiden kehon hyvinvointia huomioon? Toki sopivankokoiset pulpetit ovat osa suomalaisen luokkahuoneen itsestäänselvää kalustusta. Mutta entäpä jos luokassa lisäksi olisi jumppapalloa, sohvia, mattoja...
Tuntien aloittaminen keskittymis- tai rentoututumisharjoituksella voisi toimia. Oppituntien katkominen pienillä liikunta- tai lepohetkillä useimmiten lisää tunnin opiskelukapasiteettia vaikka siihen muutama minuutti kuluukin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Keho, hyvinvointi, liikunta, ravinto, lepo, opetus

Plasebovaikutus

Lauantai 8.11.2014 - Hanna-Leena

Yksi varmimmista onnistumisiin
johtaneista neuvoista on se, että
kun autat ihmisiä onnistumaan,
he tuottavat haluamasi tulokset.
Keskity ihmisiin, älä tuloksiin

iltayo_sakylan_suuntaan.jpg

Plasebo- eli lumelääke saa aikaan aivoissa todellisia muutoksia. se aktivoi suureksi osaksi samoja prosesseja kuin oikea lääke. Tämä on faktaa, useissa luotettavassa tutkimuksissa todettua.

Aivojen kuvantamistutkimukset osoittavat kiistattomasti, että lumevaikutus on todellista, sanoo integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professorii Hasse Karlsson Helsingin Sanomien kirjoituksessa Lumeen arvoitus (5.11.14).  Hän korostaa sen seikan vallankumouksellisiutta, että placebolääke käyttää eri vaikutusväyliä sen mukaan, mihin vaivoihin se on annettu. Kipulääkeplasebo aktivoi kipua sääteleviä järjestelmiä, Parkinson-potilaalle annettu lumelääke aktivoi mekanismeja, jotka vähentävät vapinaa, jäykkyyttä jne. Miten tyhmä sokeripilleri voi tietää, miten sen pitää vaikuttaa ja osaa sen tehdä? Tavalla tai toisella tietenkin on kysymys ihmisen omasta alitajunnasta, millaisia toipumismekanismeja se saa aikaan.

Karlssonin näkemys on, että parantavaa on lääkärin ja potilaan välinen hoitosuhde. Lääkärin oma käsitys hoidosta tai lääkkeestä vaikuttaa lumeen tavoin. Tämäkin asia on tutkimuksissa todettu. Karlsson painottaa lääkärin toiveikkuuden merkitystä potilaan paranemiselle, rehellisyyden rajoissa tietenkin.

Sanan hoitosuhde tilalla voisi yhtä hyvin olla vuorovaikutus.

Jos tarkoituksenmukainen vuorovaikutus voi muuttaa aivotoimintaa tai parantaa sairauksia, miten millään vuorovaikutusalalla voidaan jättää hyödyntämättä sen positiivinen plasebovaikutus. Tai itse asiassa missään töissä, vaikka "ihmisaloilla" merkitys lienee suurin.

 

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vuorovaikutus, kasvatus, hoitoala, myynti, motivointi, arvostus, toivo

Isänpäivän alla

Keskiviikko 5.11.2014 - Hanna-Leena

kallio_iltaruskossa.jpgEnsi sunnuntaina meillä juhlitaan ensimmäistä kertaa viittä ihanaa isää. Mikä ilo ja onni!

Onni tosiaankin. Elämä on ollut minulle ja perheelleni hyvä ja osaan olla siitä kiitollinen. Mutta pelkästä onnenkantamoisesta tai sattumasta ei silti ole kysymys, ainakaan suurelta osalta.

 

 

 

 

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isä, isänpäivä, juhlitaan, vaikutus, kasvatus, lapsi

Vaikuttava koulutus

Tiistai 4.11.2014 - Hanna-Leena

Kun koulutukselta halutaan vaikuttavuutta, toivotaan joko olemassaolevan myönteisen osaamisen vahvistamista tai uusien taitojen, ajatusten tai vahvuuksien kehittymistä. Tai näitä molempia. Joskus toivotaan näiden sijasta tai lisäksi joidenkin juurtuneiden negatiivisten tai väärien ajatus- tai toimintamallien poisoppimista.

Vaikuttava koulutus muuttaa tapoja. Työntekijöiden koulutuksesta puhuttaessa työn tekemisen tapoja ja niiden myötä työn tuloksia. Ollakseen todellista ja pysyvää muutoksen täytyy tällöin pohjautua taitojen ja tietojen kehittymiseen. Se taas ei onnistu ilman asenteiden ja ajatusten kehittymistä.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Parhaat taidot ja työtavat kehittyvät hitaasti. Varmaa kuitenkin on, ettei ihminen muuta työtapaansa muuta kuin näennäisesti, ellei hän itse halua sitä muuttaa. Siksi vaikuttavalle koulutukselle ei ole oikotietä.

 

 

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vuorovaikutus, koulutus, vaikuttava, työntekijöiden koulutus, asenteenmuutos, työtapojen muutos, koulutuspäivä

Syksyisiä pohdintoja VESO-päivistä

Perjantai 31.10.2014 - Hanna-Leena

Sairaana ollessa on aikaa miettiä. Nyt pahassa kurkunpäätulehduksessa on mielessä pyörineet opettajien VESO-koulutukset. Syynä taitaa olla puhelinkuuntelut (kun olen puhekiellossa...), joissa muutamakin ystäväkollega on manannut pakollista VESO-lauantaipäivää. Ei se lauantai, vaan se VESO! Toinenkin syy on, mutta siitä myöhemmin.

Opettajat saavat koulutusta lakisääteisesti kolme työpäivää vuodessa. Hienoa! Mikäpä ala ei tarvitsisi vuotuista osaamisen päivitystä, saati asiantuntijat, jotka opettavat muita. Kolmeen päivään eli pariinkymmeneen tuntiin saa mahtumaankin aika paljon. Siinäpä ne hyvät puolet olivatkin.

Yksi ystävä juuri kertoi vesoterveisinä, ettei muista yhtä ainuttakaan hyvää VESOa. Ja olivat kuulemma lauantain ruokatuntigallupissa olleet tästä yksimielisiä, yhtä hatara muisti kai kaikilla. Sanon jo tässä vaiheessa, että minä olen kyllä ollut hyvissäkin vesoissa. Muutamassa. Mutta tuota VESOkriittistä jälkipuhetta olen kuullut todella, todella paljon. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan, tänäkin syksynä. Itse vesoillut viidellä vuosikymmenellä! 😃

Tuo lienee tuttua opettajille. Vesossa korjataan kokeita, kudotaan, supistaan naapurin kanssa, tehdään kauppalistat, selataan nettiä tai sanomalehteä. Ja huokaillaan, pyöritellään silmiä, vaihdetaan merkitseviä katseita kollegojen kanssa, vaivutaan omiin ajatuksiin.

Mietin, seurataanko vesokoulutusten tasoa ja varsinkin vaikuttavuutta ollenkaan. Tai jos seurataan, kuinka paljon. Tai jos seurataan kunnolla, millaista merkitystä sillä on jatkovesoihin. Monessa kunnassa taitaisi tulla välttelevä vastaus viimeistään viimeiseen kysymykseen. 

Kuvitellaan, että kunnassa on 200 opettajaa, jokainen vesoilee sen kolme päivää vuodessa. Kuvitellaan edelleen, että vesopäivien hyöty on olematon tai negatiivinen. Alle nollan vaikutus menee, jos koulutus ei opeta uutta, mutta väsyttää/harmittaa/turhauttaa/vie työmotivaatiota ja -jaksamista. Sisältönsä, toteuttamistapansa, ajankohtansa jne puolesta. Näin ajatellen kahdensadan opettajan kolmesta vesosta kertyy 600 koulutustyöpäivää, turhaa tai negatiivisesti vaikuttavaa.

Kunpa tämä olisikin pelkkää kuvitelmaa. Pahinta on, että tähän Suomessa oikeasti on varaa. Näinäkin aikoina, monessa kunnassa.

Se toinen syy, miksi VESOt on olleet mielessäni.

Kirjoitan parhaillaan opettajien jatkokoulutuksesta artikkelia tutkijakaverini kanssa. Ja huojentuneena, tyytyväisenä, jopa onnellisena voin sanoa: tehokkaitakin VESO-koulutuksia on. On koulutuksia, joissa opettaja oppii, viihtyy ja voimaantuu. Tutkitusti.

Tästä joskus lisää.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: VESO, työssä jaksaminen, tuloksekas, opettaja, koulutus, mielekäs