Väreilevien ajatusten blogi
Voimaa ja valoa vanhemmille,Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä. Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia. Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet. Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle. Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti. Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä? Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina! Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vanhemmat, äiti, isä, vauva, lapsi, perhe, väsymys, arki, keskustelu, koulutus |