Väreilevien ajatusten blogi

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaalinen, suhde, hyvinvointi, yksinäisyys, torjunta, kasvattaja, vuorovaikutus

Yksinäisyys

Tiistai 16.12.2014 - Hanna-Leena

Yksinäisyys on iso, vaikea asia. Nimenomaan silloin, kun se ei ole itsevalittu elämisen ja olemisen tapa. Lapselle tai nuorelle yksinäisyys saattaa olla raastava, vuoren kokoinen murhe. Eikä tässä ole kaikki. Varhaisvuosien yksinäisyydellä voi olla tuhoava vaikutus koko loppuelämään. Ellei asialle tehdä jotakin.

Mitä lapsen yksinäisyydestä sitten tiedetään? Ensinnäkin se, että pojat ovat tyttöjä useammin emotionaalisesti yksinäisiä. Ja toisaalta pojat eivät ole sosiaalisesti niin yksinäisiä, kuin emotionaalisesti. Näinhän asia näyttäytyykin. Pojat liikkuvat usein löyhissä porukoissa, joissa ajatusten vaihto saattaa olla vähäistä. Kunhan hengaillaan. Hyvää tässä on, että poikaryhmien liepeille usein pääsee helposti kuka vaan. Ei näytä niin yksinäiseltä, ei toisaalta ehkä tunnukaan. Mutta moni poika jää kaipaamaan tunnetta, että joku on kiinnostunut hänen asioistaan ja ajatuksistaan, joku ymmärtää.

Pahimmillaan poika tai tyttö on täysin syrjässä ikätoveriensa ryhmästä. Ei pääse mukaan leikkeihin tai keskusteluihin. Pihassa tai koulun käytävillä ryhmään pyrkiessään tulee suljetuksi siitä pois.

Lapsuuden yksinäisyydellä on tutkimusten mukaan taipumus jäädä pysyväksi. Suurin osa alakoulussa yksinäisistä on sitä myös yläkoulussa ja sen päätyttyä. Nuoren yksinäisyyden on todettu suuresti lisäävän riskiä sosiaalisiin fobioihin ja sitä kautta masennukseen. Tuoreitten tutkimusten mukaan (esim. Niina Junttila, 2012) noin viidesosa yksinäisistä lapsista kärsii jo nuoruusvuosinaan vaikea-asteisesta masennuksesta. Riski mielenterveyden järkkymiseen on aivan toista luokkaa kuin muilla. Tämä ketju on pystyttävä katkaisemaan, mieluiten tietenkin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Jonkun lapsen syrjään jättäminen leikeistä voi olla muilta lapsilta tahallista tai tahatonta. Lapset osaavat olla julmia, jo paljon ennen kuin osaavat lukea, kirjoittaa tai laskea. Ikävuosien karttuessa taito vain kasvaa samalla kun sen muodot tulevat vaikeammiksi havaita. Toisaalta lapsilla ja nuorilla on yleensä hyvinkin suurta empatiakykyä. Paljon riippuu siis siitä, mitä taitoja lapsi tai nuori kulloinkin osaa ja haluaa käyttää.

Vetäytyvä lapsi jää syrjään näennäisesti omasta aloitteestaan. Helposti muille lapsille tiedostamatta tulee tavaksi jättää tällainen lapsi huomiotta. Myös agressiivisesti käyttäytyvä lapsi tulee torjutuksi. Se on ymmärrettävää, ei julmaa. Silti se on torjutulle lapselle vahingollista.

Lapsi ja nuori muodostaa minäkäsitystään pitkälti peilaamalla sitä toisten vertaisten käsitykseen hänestä. Tämä on yksi syy torjunnan tuhoosaan vaikutukseen.

Yksinäisyys on myös este tärkeiden asioiden oppimiselle. Sosiaalinen kompetenssi on yksi tärkeimmistä positiivisista suojatekijöistä lapsen ja nuoren hyvinvoinnille. Sosiaalisia ja yhdessä tekemisen taitoja oppii kuitenkin vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos lapselta puuttuu tämä mahdollisuus vertaisryhmässä, jää hän paitsi paljosta. Tällöin voi syntyä myös lapsen kehitykselle vaarallinen kehä: Sosiaalisesti vertaisryhmästään poikkeava lapsi (erityisen vilkas tai erityisen arka, agressiivinen, hyvin aikuismainen tai lapsellinen jne) tulee torjutuksi vertaisryhmästään. Hänellä ei siis ole mahdollisuutta oppia vuorovaikutustaitoja. Tällöin hän jää yhä enemmän ikäisistään jälkeen vuorovaikutustaidoissa. Ja tulee jatkuvasti torjutuksi. Ja niin edelleen.

Yksinäisyyden kehä on murrettava, mieluiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koti voi toimia sen suuntaisesti jonkin verran, koulu paljon. Siellähän vertaisryhmät ovat ja toimivat. Myös harrasteryhmät voivat auttaa, jos vetäjä on taitava ja ymmärtää asian tärkeyden.

Koulun ammattikasvattajilla on varmasti suuri halu auttaa yksinäistä lasta. Toinen juttu on, osataanko ja ehditäänkö sitä tehdä riittävästi. Joskus taitamaton puuttuminen lasten vuorovaikutukseen tekee vain hallaa koko ryhmän hyvinvoinnille. Tämä aihe on senverran laaja ja tärkeä, että palaan siihen ihan erikseen. Saa kommentoida!

1 kommentti . Avainsanat: Yksin, yksinäisyys, vuorovaikutus, ystävä, hyvinvointi, mielenterveys