Väreilevien ajatusten blogi

Vihan hedelmiä

Perjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena

Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta.

Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään.

Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä.

Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja.

Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele.

Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta.

Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin.

Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut."

Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää.

Kokonaiset kansakunnat pelkäävät, siis vihaavat toisiaan. Valtavasti on kyse erilaisuuden pelosta, vastavuoroisesta julmuuksien ja hyökkäyksien pelosta, köyhyyden pelosta, itsenäisyyden menettämisen pelosta. Rauhanneuvottelijat tekevät suuria tekoja näiden pelkojen hälventämiseksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri tuntemaan oppiminen poistaa pelkoja, auttaa näkemään vihollisessa itsensä kaltainen ihmisen. Sen tietävät ja sitä käyttävät ratkaisevana apuna maailman mahtavat, mutta myös kodeissa ja töissä ihan tavalliset ihmiset.

On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle.

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Tulkkina kaiken aikaa

Torstai 29.1.2015 klo 18.10 - Hanna-Leena

Aamukahvi meinasi tänään jäähtyä, kun unohduin pohdiskelemaan tulkin työn vaikeutta lehteä (HS, 26.1.) lukiessani ansiokkaan kolumnistin (Janne Saarikivi) johdattelemana. Kysymys oli taas kerran vuorovaikutuksen ongelmasta, tosin varsin tuoreella tavalla esitettynä. Siitä, miten samalla sanalla voi olla kuulijoiden korvissa aivan eri merkitykset. Esimerkkinä oli Facebookissa levinnyt lehtikuva hajoamaisillaan olevan Neuvostoliiton työläisistä kantamassa kylttiä, jossa kuvatekstin mukaan luki " Vastustamme vapautta." Tuntuu tietenkin hullulta. Venäjän kielen vapautta merkitsevä sanalla on kuitenkin sivumerkitykset kaaos, epäjärjestys. Länsimaista vapauskäsitettä kuvaavaa sanaa ei kuulemma venäjässä ole.

Jokainen on ollut tilanteessa, jossa sanan merkitys on muuttunut matkalla puhujan suusta kuulijan korvaan. Kaikki eivät ehkä ole tätä huomanneet, ainakin varsin harvat toimivat sitä välttääkseen.
Kuitenkin moni, moni tilanne avioparin riidassa, myyjän ja asiakkaan keskustelussa tai murrosikäisen ja aikuisen konfliktissa menisi aivan toisin kuvitteellisen kaikkivoivan tulkin avustuksella. Adrenaliinitason nousu käsittääkseni lisää eroja puhutun ja kuullun sanan välillä.

" Sopiiko, että käyn kaupoissa, kun olen siivonnut?" voi kysyjälle tarkoittaa esimerkiksi sen varmistamista, että talossa pärjätään muutama tunti ilman puuttuvia ruokatarvikkeita. Kuulija taas saattaa kuulla piilotetun moitteen "minäkö täällä joudun kaiken tekemään?" Tai ymmärtää sen toiveena " katsotko myöhemmin lapsia, että pääsen shoppailemaan?" Tai ajatella se ilmoitukseksi "Tänä iltana voit unohtaa omat työsi ja menosi. Sinä hoidat lapsia, minä humputtelen kavereiden kanssa kaupungilla." Voi tietenkin kuvitella, millaisena keskustelu jatkuu, kun toinen osapuoli vastaa "kuulemaansa" kysymykseen. Jonka taas kuulija kuulee, tulkitsee, omalla tavallaan.

Moni uskoo, että ihmiset ymmärtäisivät toisiaan, jos lakkaisivat tulkitsemasta. Riidat ja väärinkäsitykset loppuisivat. Mutta voiko niin edes tehdä? Eikö kuuleminen ole aina tulkitsemista? Tai, sehän riippuu taas siitä, mitä tulkitsemisella tarkoitetaan. Ja kuulemisella.
Kehäpäättely, sanoo matemaatikko.
Toisaalta, tulkitseminen lienee sitä, mitä tulkki tekee. Ja olen ymmärtänyt, että tulkin tehtävä on saada puhuja ja kuulija ymmärtämään toisiaan. Hmm...

Yritän vain sanoa, että harvalla sanalla on aivan täsmällinen merkitys. Sellainen, josta ei voi olla useampaa mieltä. Okei, lukumäärät, numerot ovat eksakteja. Mutta esimerkiksi kaikki adjektiivit, nehän kukin ymmärtää omista lähtökohdistaan. Tilanteesta ja historiasta riippuen pitkä tyttö voi olla 54 cm tai 205 cm tai mitä vaan siltä väliltä. Tai toisesta suunnasta lähestyttynä: 160cm mittaista tyttöä sanotaan tilanteesta riippuen pitkäksi tai lyhyeksi.
Puhumattakaan sellaisista adjektiiveista kuin hauska, kaunis, ruma, älykäs, typerä, jne. Merkitykset mielletään ilman muuta subjektiivisiksi. Turhaan ei sanota, että kauneus on katsojan silmässä,

Värejä voi ensiajatuksella pitää yksikäsitteisinä, mutta sitähän ne eivät ole. Aika mehukkaita keskusteluja voi käydä aiheesta "sininen" tai "ruskea". Kannattaa kokeilla.
Tai verbit. Jollekin juokseminen on hölkkää, toiselle hölkän vastakohta. Ajatteleminen on jollekin jotain sellaista, mitä kaikki tekevät koko ajan. Toiselle se tarkoittaa keskittynyttä älyllistä pohdintaa.

Pronominien käyttäminen on varma tapa tulla väärinymmärretyksi. Miljardeja riitoja käydään kodeissa ja työpaikoilla esimerkiksi viittaamalla hän-sanalla eri henkilöihin. Kuten siis toinen Mattiin ja toinen Maijaan. Paikkoja nimeltä "Siellä" ja "Ihan tässä" on maailmassa useita, jopa liikaa. Ajankohtana "nyt" on melkein yhtä laaja käsite kuin "heti" tai "pian".

Substantiiveistä voisi ehkä löytää joitakin yksikäsitteisiä. Kissa lienee aina kissa, jos ollaan samalla kielialueella. Sensijaan käyn pitkää (alle 40 vuotta kuitenkin) keskustelua erään matemaatikon kanssa aiheesta kaappi vai komero vai lipasto vai laatikosto vai hyllykkö vaiko sittenkin lokerikko. Välillä keskustelu vaatii toki taukoja, mutta vain alkaakseen taas äärimmäisen mehukkaana. Siksi meillä kotona onkin huonekalut merkitty pisteinä pohjapiirroskoordinaatistoon. Muuten jonkin tavaran paikallistaminen puheessa olisi mahdotonta. Matematiikka on onneksi eksaktia.

Kokonaan olen jättänyt vielä huomiotta ne sanat, joille sanakirjakin antaa monta merkitystä.

Pointti lienee käynyt selväksi. Ihmiset ymmärtävät toistensa sanoja eri tavoin, kuin oli tarkoitus. Tahtomattaan, tietämättään. Väärinkäsityksiä syntyy, isompia ja pienempiä virhetulkintoja. Milloin asia muuttuu aivan päälaelleen, milloin vain hiuksenhienosti ohi maalin. Usein, todella usein väärinymmärrys aiheuttaa riitaa, erimielisyyttä, ihmettelyä, epäluuloa, tehottomuutta tai uupumusta.
Tätä tapahtuu kaikkialla, missä puhutaan, eli ihan joka paikassa. Työpaikoilla, kodeissa, kouluissa. Pihoilla ja puistoissa, meillä ja muualla.

Puhuttu sana on vaikeampi kontrolloida, kuin kirjoitettu. Kuitenkin kirjallinen viesti - sähköinen tai paperilla - tulee vielä paljon suullista helpommin väärinymmärretyksi. Siitä puuttuvat sanoja tukevat ilmeet, eleet, katseen suunta, asento, äänen väri ja painot. Tutkittuahan on, että puhujan viestin perille menemiseen vaikuttavat paljon enemmän nämä muut seikat kuin sanat.
Joku ihan luotettava tutkimus on osoittanut, että se mitä sanot kattaa vain 7% puheesi vaikutuksesta. 93% kuulijan reaktiosta riippuu siitä miten esittelet asian.
Kunnon aviomies tai -vaimohan on syvästi tietoinen tästä. Tiedot, pyynnöt, toivomukset, joihin puolison arvellaan lähtökohtaisesti suhtautuvan negatiivisesti, esitellään taitavasti ja sopivassa tilanteessa.

Eri kulttuurit värittävät kieltä niin, ettei sanakirja tai netin käännösohjelma ikinä korvaa taitavaa tulkkia. Kun eri kansojen välissä on paksu kulttuuri- ja kielimuuri, on suoranainen ihme, että niiden välillä kuitenkin on ymmärrystä.

Ja keittiön pöydän ääressä on sama näytelmä pienoiskoossa: kahden ihmisen historia ja kulttuuri poikkeavat aina toisistaan, kielen vivahteet ja merkitykset myös.

Joten päädyn vähän samaan, kuin kolumnisti Saarikivi: Tarvitsemme toisiamme. Niin ihmiset kodeissa, työpaikoilla, kouluissa kuin kansat maapallolla. Siksi on vain yritettävä ymmärtää, yritettävä tulkita oikein.

Yksinäisyys

Tiistai 16.12.2014 - Hanna-Leena

Yksinäisyys on iso, vaikea asia. Nimenomaan silloin, kun se ei ole itsevalittu elämisen ja olemisen tapa. Lapselle tai nuorelle yksinäisyys saattaa olla raastava, vuoren kokoinen murhe. Eikä tässä ole kaikki. Varhaisvuosien yksinäisyydellä voi olla tuhoava vaikutus koko loppuelämään. Ellei asialle tehdä jotakin.

Mitä lapsen yksinäisyydestä sitten tiedetään? Ensinnäkin se, että pojat ovat tyttöjä useammin emotionaalisesti yksinäisiä. Ja toisaalta pojat eivät ole sosiaalisesti niin yksinäisiä, kuin emotionaalisesti. Näinhän asia näyttäytyykin. Pojat liikkuvat usein löyhissä porukoissa, joissa ajatusten vaihto saattaa olla vähäistä. Kunhan hengaillaan. Hyvää tässä on, että poikaryhmien liepeille usein pääsee helposti kuka vaan. Ei näytä niin yksinäiseltä, ei toisaalta ehkä tunnukaan. Mutta moni poika jää kaipaamaan tunnetta, että joku on kiinnostunut hänen asioistaan ja ajatuksistaan, joku ymmärtää.

Pahimmillaan poika tai tyttö on täysin syrjässä ikätoveriensa ryhmästä. Ei pääse mukaan leikkeihin tai keskusteluihin. Pihassa tai koulun käytävillä ryhmään pyrkiessään tulee suljetuksi siitä pois.

Lapsuuden yksinäisyydellä on tutkimusten mukaan taipumus jäädä pysyväksi. Suurin osa alakoulussa yksinäisistä on sitä myös yläkoulussa ja sen päätyttyä. Nuoren yksinäisyyden on todettu suuresti lisäävän riskiä sosiaalisiin fobioihin ja sitä kautta masennukseen. Tuoreitten tutkimusten mukaan (esim. Niina Junttila, 2012) noin viidesosa yksinäisistä lapsista kärsii jo nuoruusvuosinaan vaikea-asteisesta masennuksesta. Riski mielenterveyden järkkymiseen on aivan toista luokkaa kuin muilla. Tämä ketju on pystyttävä katkaisemaan, mieluiten tietenkin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Jonkun lapsen syrjään jättäminen leikeistä voi olla muilta lapsilta tahallista tai tahatonta. Lapset osaavat olla julmia, jo paljon ennen kuin osaavat lukea, kirjoittaa tai laskea. Ikävuosien karttuessa taito vain kasvaa samalla kun sen muodot tulevat vaikeammiksi havaita. Toisaalta lapsilla ja nuorilla on yleensä hyvinkin suurta empatiakykyä. Paljon riippuu siis siitä, mitä taitoja lapsi tai nuori kulloinkin osaa ja haluaa käyttää. 

Vetäytyvä lapsi jää syrjään näennäisesti omasta aloitteestaan. Helposti muille lapsille tiedostamatta tulee tavaksi jättää tällainen lapsi huomiotta. Myös agressiivisesti käyttäytyvä lapsi tulee torjutuksi. Se on ymmärrettävää, ei julmaa. Silti se on torjutulle lapselle vahingollista.

Lapsi ja nuori muodostaa minäkäsitystään pitkälti peilaamalla sitä toisten vertaisten käsitykseen hänestä. Tämä on yksi syy torjunnan tuhoosaan vaikutukseen.

Yksinäisyys on myös este tärkeiden asioiden oppimiselle. Sosiaalinen kompetenssi on yksi tärkeimmistä positiivisista suojatekijöistä lapsen ja nuoren hyvinvoinnille. Sosiaalisia ja yhdessä tekemisen taitoja oppii kuitenkin vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos lapselta puuttuu tämä mahdollisuus vertaisryhmässä, jää hän paitsi paljosta. Tällöin voi syntyä myös lapsen kehitykselle vaarallinen kehä:  Sosiaalisesti vertaisryhmästään poikkeava lapsi (erityisen vilkas tai erityisen arka, agressiivinen, hyvin aikuismainen tai lapsellinen jne) tulee torjutuksi vertaisryhmästään. Hänellä ei siis ole mahdollisuutta oppia vuorovaikutustaitoja. Tällöin hän jää yhä enemmän ikäisistään jälkeen vuorovaikutustaidoissa. Ja tulee jatkuvasti torjutuksi. Ja niin edelleen.

Yksinäisyyden kehä on murrettava, mieluiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koti voi toimia sen suuntaisesti jonkin verran, koulu paljon. Siellähän vertaisryhmät ovat ja toimivat. Myös harrasteryhmät voivat auttaa, jos vetäjä on taitava ja ymmärtää asian tärkeyden.

Koulun ammattikasvattajilla on varmasti suuri halu auttaa yksinäistä lasta. Toinen juttu on, osataanko ja ehditäänkö sitä tehdä riittävästi. Joskus taitamaton puuttuminen lasten vuorovaikutukseen tekee vain hallaa koko ryhmän hyvinvoinnille. Tämä aihe on senverran laaja ja tärkeä, että palaan siihen ihan erikseen. Saa kommentoida! 

Plasebovaikutus

Lauantai 8.11.2014 - Hanna-Leena

Yksi varmimmista onnistumisiin
johtaneista neuvoista on se, että
kun autat ihmisiä onnistumaan,
he tuottavat haluamasi tulokset.
Keskity ihmisiin, älä tuloksiin

Plasebo- eli lumelääke saa aikaan aivoissa todellisia muutoksia. se aktivoi suureksi osaksi samoja prosesseja kuin oikea lääke. Tämä on faktaa, useissa luotettavassa tutkimuksissa todettua.

Aivojen kuvantamistutkimukset osoittavat kiistattomasti, että lumevaikutus on todellista, sanoo integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professorii Hasse Karlsson Helsingin Sanomien kirjoituksessa Lumeen arvoitus (5.11.14).  Hän korostaa sen seikan vallankumouksellisiutta, että placebolääke käyttää eri vaikutusväyliä sen mukaan, mihin vaivoihin se on annettu. Kipulääkeplasebo aktivoi kipua sääteleviä järjestelmiä, Parkinson-potilaalle annettu lumelääke aktivoi mekanismeja, jotka vähentävät vapinaa, jäykkyyttä jne. Miten tyhmä sokeripilleri voi tietää, miten sen pitää vaikuttaa ja osaa sen tehdä? Tavalla tai toisella tietenkin on kysymys ihmisen omasta alitajunnasta, millaisia toipumismekanismeja se saa aikaan.

Karlssonin näkemys on, että parantavaa on lääkärin ja potilaan välinen hoitosuhde. Lääkärin oma käsitys hoidosta tai lääkkeestä vaikuttaa lumeen tavoin. Tämäkin asia on tutkimuksissa todettu. Karlsson painottaa lääkärin toiveikkuuden merkitystä potilaan paranemiselle, rehellisyyden rajoissa tietenkin.

Sanan hoitosuhde tilalla voisi yhtä hyvin olla vuorovaikutus.

Jos tarkoituksenmukainen vuorovaikutus voi muuttaa aivotoimintaa tai parantaa sairauksia, miten millään vuorovaikutusalalla voidaan jättää hyödyntämättä sen positiivinen plasebovaikutus. Tai itse asiassa missään töissä, vaikka "ihmisaloilla" merkitys lienee suurin.

Lue lisää »

Vaikuttava koulutus

Tiistai 4.11.2014 - Hanna-Leena

Kun koulutukselta halutaan vaikuttavuutta, toivotaan joko olemassaolevan myönteisen osaamisen vahvistamista tai uusien taitojen, ajatusten tai vahvuuksien kehittymistä. Tai näitä molempia. Joskus toivotaan näiden sijasta tai lisäksi joidenkin juurtuneiden negatiivisten tai väärien ajatus- tai toimintamallien poisoppimista.

Vaikuttava koulutus muuttaa tapoja. Työntekijöiden koulutuksesta puhuttaessa työn tekemisen tapoja ja niiden myötä työn tuloksia. Ollakseen todellista ja pysyvää muutoksen täytyy tällöin pohjautua taitojen ja tietojen kehittymiseen. Se taas ei onnistu ilman asenteiden ja ajatusten kehittymistä.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Parhaat taidot ja työtavat kehittyvät hitaasti. Varmaa kuitenkin on, ettei ihminen muuta työtapaansa muuta kuin näennäisesti, ellei hän itse halua sitä muuttaa. Siksi vaikuttavalle koulutukselle ei ole oikotietä.

Lue lisää »