Share |

Väreilevien ajatusten blogi

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaalinen, suhde, hyvinvointi, yksinäisyys, torjunta, kasvattaja, vuorovaikutus

Yksinäisyys

Tiistai 16.12.2014 - Hanna-Leena

Yksinäisyys on iso, vaikea asia. Nimenomaan silloin, kun se ei ole itsevalittu elämisen ja olemisen tapa. Lapselle tai nuorelle yksinäisyys saattaa olla raastava, vuoren kokoinen murhe. Eikä tässä ole kaikki. Varhaisvuosien yksinäisyydellä voi olla tuhoava vaikutus koko loppuelämään. Ellei asialle tehdä jotakin.

Mitä lapsen yksinäisyydestä sitten tiedetään? Ensinnäkin se, että pojat ovat tyttöjä useammin emotionaalisesti yksinäisiä. Ja toisaalta pojat eivät ole sosiaalisesti niin yksinäisiä, kuin emotionaalisesti. Näinhän asia näyttäytyykin. Pojat liikkuvat usein löyhissä porukoissa, joissa ajatusten vaihto saattaa olla vähäistä. Kunhan hengaillaan. Hyvää tässä on, että poikaryhmien liepeille usein pääsee helposti kuka vaan. Ei näytä niin yksinäiseltä, ei toisaalta ehkä tunnukaan. Mutta moni poika jää kaipaamaan tunnetta, että joku on kiinnostunut hänen asioistaan ja ajatuksistaan, joku ymmärtää.

Pahimmillaan poika tai tyttö on täysin syrjässä ikätoveriensa ryhmästä. Ei pääse mukaan leikkeihin tai keskusteluihin. Pihassa tai koulun käytävillä ryhmään pyrkiessään tulee suljetuksi siitä pois.

Lapsuuden yksinäisyydellä on tutkimusten mukaan taipumus jäädä pysyväksi. Suurin osa alakoulussa yksinäisistä on sitä myös yläkoulussa ja sen päätyttyä. Nuoren yksinäisyyden on todettu suuresti lisäävän riskiä sosiaalisiin fobioihin ja sitä kautta masennukseen. Tuoreitten tutkimusten mukaan (esim. Niina Junttila, 2012) noin viidesosa yksinäisistä lapsista kärsii jo nuoruusvuosinaan vaikea-asteisesta masennuksesta. Riski mielenterveyden järkkymiseen on aivan toista luokkaa kuin muilla. Tämä ketju on pystyttävä katkaisemaan, mieluiten tietenkin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Jonkun lapsen syrjään jättäminen leikeistä voi olla muilta lapsilta tahallista tai tahatonta. Lapset osaavat olla julmia, jo paljon ennen kuin osaavat lukea, kirjoittaa tai laskea. Ikävuosien karttuessa taito vain kasvaa samalla kun sen muodot tulevat vaikeammiksi havaita. Toisaalta lapsilla ja nuorilla on yleensä hyvinkin suurta empatiakykyä. Paljon riippuu siis siitä, mitä taitoja lapsi tai nuori kulloinkin osaa ja haluaa käyttää. 

Vetäytyvä lapsi jää syrjään näennäisesti omasta aloitteestaan. Helposti muille lapsille tiedostamatta tulee tavaksi jättää tällainen lapsi huomiotta. Myös agressiivisesti käyttäytyvä lapsi tulee torjutuksi. Se on ymmärrettävää, ei julmaa. Silti se on torjutulle lapselle vahingollista.

Lapsi ja nuori muodostaa minäkäsitystään pitkälti peilaamalla sitä toisten vertaisten käsitykseen hänestä. Tämä on yksi syy torjunnan tuhoosaan vaikutukseen.

Yksinäisyys on myös este tärkeiden asioiden oppimiselle. Sosiaalinen kompetenssi on yksi tärkeimmistä positiivisista suojatekijöistä lapsen ja nuoren hyvinvoinnille. Sosiaalisia ja yhdessä tekemisen taitoja oppii kuitenkin vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos lapselta puuttuu tämä mahdollisuus vertaisryhmässä, jää hän paitsi paljosta. Tällöin voi syntyä myös lapsen kehitykselle vaarallinen kehä:  Sosiaalisesti vertaisryhmästään poikkeava lapsi (erityisen vilkas tai erityisen arka, agressiivinen, hyvin aikuismainen tai lapsellinen jne) tulee torjutuksi vertaisryhmästään. Hänellä ei siis ole mahdollisuutta oppia vuorovaikutustaitoja. Tällöin hän jää yhä enemmän ikäisistään jälkeen vuorovaikutustaidoissa. Ja tulee jatkuvasti torjutuksi. Ja niin edelleen.

Yksinäisyyden kehä on murrettava, mieluiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koti voi toimia sen suuntaisesti jonkin verran, koulu paljon. Siellähän vertaisryhmät ovat ja toimivat. Myös harrasteryhmät voivat auttaa, jos vetäjä on taitava ja ymmärtää asian tärkeyden.

Koulun ammattikasvattajilla on varmasti suuri halu auttaa yksinäistä lasta. Toinen juttu on, osataanko ja ehditäänkö sitä tehdä riittävästi. Joskus taitamaton puuttuminen lasten vuorovaikutukseen tekee vain hallaa koko ryhmän hyvinvoinnille. Tämä aihe on senverran laaja ja tärkeä, että palaan siihen ihan erikseen. Saa kommentoida! 

1 kommentti . Avainsanat: Yksin, yksinäisyys, vuorovaikutus, ystävä, hyvinvointi, mielenterveys

Sosiaalinen pääoma

Maanantai 8.12.2014 - Hanna-Leena

On pohdituttanut semmoinen asia, kuin sosiaalinen pääoma. Olen törmännyt asiaan ja sanaan muutamissa yhteyksissä. Aiheesta on paljonkin kirjoittanut mm. dosentti Markku Hyyppä. Hän määrittelee sosiaalista pääomaa tiettyyn väestöön tai kansanryhmään kuuluvien henkilöiden yhteenkuuluvuudeksi, joka ilmenee osallistumisena yhteisiin rientoihin, aktiivisena yhdessä toimimisena sekä keskinäisenä luottamuksena. Sosiaalinen pääoma on näinollen yhteisön ominaisuus, josta sekä yhteisö että siihen kuuluvat yksilöt hyötyvät. Hän jatkaa esimerkkinään suomen ruotsinkielinen vähemmistö, jolla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja poikkeuksellisen pitkä terve elämä. Hän tuo esille myös väestötutkimuksiamme, jotka osoittavat, että sosiaalinen pääoma liittyy hyvään terveyteen ja pitkään elinikään.

Kukapa ei haluaisi olla terve ja elää kauan? Miten voi päästä yhteisöön, jonka sosiaalisesta pääomasta voi nauttia?

Ennen suomalaiset asuivat kylä- ja sukuyhteisöissä, nyt tilanne on toinen. On kuitenkin toisenlaista yhteisöllisyyttä: Esimerkiksi suvun keskeinen yhteisöllisyys tuntuu olevan lisääntymään päin. Ydinperhe pitää usein tiivistä yhteyttä isovanhempiin ja vanhempien sisarusten perheisiin. Tällaiset laajennetut perhekunnat voivat muodostaa hyvinkin toimivan ja runsaasti sosiaalista pääomaa omistavan yhteisön. Eri-ikäiset jäsenet oppivat toisiltaan ja saavat näin lisää ymmärrystä, vertaistuki ja konkreettinen auttaminen kukoistavat aikuisten kesken. Erityisesti lapset kasvavat tällöin välittämisen, yhteydenpidon ja toisen huomioimisen kulttuuriin. Se pääoma on korvaamattoman arvokasta.

Kaikilla perheillä ei ole sukulaisia, tai välit ovat etäiset, konkreettisesti tai vain vuorovaikutuksessa. Osa perheistä jää tällöin yksin. Kun lapsi aina kasvaa kulttuuriin, on vaarassa irrallisuuden ja yksinäisyyden periytyminen. Tämä ei tietenkään ole välttämätöntä eikä edes kovin tavallista. Naapurusto, ystävä- tai harrastuspiiri voi muodostua sosiaaliselta pääomaltaan merkittäväksi yhteisöksi, perhekunnan sijaan tai lisäksi.

Varmaa on se, että lapsi on sitä paremmassa asemassa, mitä enemmän hänellä on ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittävät hänestä ja toisistaan.

Myös koulu voi olla merkittävä yhteisö sekä oppilaille että opettajille. Kun siellä toimitaan aidosti yhdessä, ketään väheksymättä tai unohtamatta, syntyy kaikille kokemus yhteisöön kuulumisesta.

Koulun yksi suuri merkitys onkin siinä, että se on päiväkodin ohella ainoa paikka, jossa lapsiyhteisö ja aikuisyhteisö päivittäin toimivat yhdessä.

Hyvinvoivien ja -verkostuneitten lastemme ja nuortemme keskellä on joka tapauksessa liikaa heitä, joille koulu on ainoa mahdollinen sosiaalista pääomaa kartuttava yhteisö. Siksi on kovin tärkeää, että koulu tämänkin tehtävänsä täyttää. Se on itse asiassa aika korkealla sijalla koulujen tehtävälistassa. Kenenköhän mielestä? No, paitsi minun, myös valtiovallan päättäjien. Uusi oppilashuoltolaki painottaa nimenomaan yhteisöllisyyttä, sosiaalisia taitoja ja syrjäytymisen ehkäisyä.

Miten tehdään koulusta oikea, pääomarikas yhteisö? Mistä tässä onnistuneen koulun tunnistaa? Sen pohdiskelu onkin hyvä aihe johonkin toikeen päivään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaaliset taidot, sosiaalinen pääoma, yhteisöllisyys, yhteisö, hyvinvointi, terveys

Keho ja koulu

Maanantai 17.11.2014 klo 18.29 - Hanna-Leena

Pääsin lokakuussa mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun, joka oli osa Turun Kaupunginkirjastossa tänä vuonna pidettyä keskustelusarjaa Keho ja yhteiskunta. Tuonkertaisena aiheenamme oli Keho ja empatia. Muut panelistit olivat ehdottomasti alan tietäjiä ja taitajia: kulttuurintutkija, FT Anu Laukkanen sekä psyko-, tanssi-, liike-, fysioterapeutti Tiina Granö ja juontajat, psykofyysisen terapian osaajat, psykologit Kimmo Häärä ja Laura Mannila.
Enpä siis tiedä, mitä minulla piti tähän keskusteluun olla annettavana. Ehkä se, että arkeeni kuuluvat pääsääntöisesti terveet nuoret ihmiset. Yleisöä - aivan yllättävän suurta - tuntuivat kyllä koulumaailman asiat kiinnostavan, samoin kanssakeskustelijoitani. Ehkä vaan yleensä ymmärretään, missä luuraa maamme ja kansamme tulevaisuus. Siitä on syytä olla iloinen.

Keho ja empatia, niin. Tuskin aiheesta mitään kuolematonta tai ainakaan ennen syntymätöntä sanottiin. Mutta hyvä on välillä pysähtyä miettimään esimerkiksi kosketuksen voimaa myötätunnon osoittajana ja aiheuttajanakin. Tai kehollisuutta somen vastakohtana. Miten helppoa on kiusaaminen tai ainakin ilkeily sähköisesti, usein vielä nimettömänä. Silti tällainen jättää usein todella ison arven, erityisesti laajan levinneisyyden takia. Alan myös pikkuhiljaa uskoa, että ihminen voi jakaa toisen kanssa asioita netissä ja sillä tavoin kohdata tämän. Ei se silti sama ole, kuin fyysinen tapaaminen, kasvokkain keskustelu.

Itse asiassa mietin tänään kehoasioita aivan muusta syystä. Mietin sitä, kuinka me teoreettisten aineiden opettajat jotenkin aina vaan kuvittelemme opettavamme pelkkiä aivoja. Unohdamme sen tytön tai pojan siinä niiden ympärillä.
Voimme ehkä muistaa oppimistyylit, ja siksi silloin tällöin huomioida kinesteettisiä oppijoita visuaalisten ja auditiivisten ohella. Kehon ja mielen vuorovaikutus jää kuitenkin aivan liian vähälle huomiolle.
Paljon vaikuttavat oppijan aivoihin kodin antimet keholle. Pitkä, häiriötön yöuni ei ole läheskään jokaiselle koululaiselle itsestäänselvää. Varsinkin teineistä, myös lapsista, monien yöuni jää liian lyhyeksi sosiaalisen median tai pelaamisen takia. Puuttuu päättäväinen, pitkäjänteinen aikuinen, joka laittaisi näihin rajat. Vielä pahempaa on, jos lapsi ei nuku vanhempien juomisen, riitelyn tai muun metelöinnin takia, tai niiden pelossa.
Huonosti nukutun yöunen jälkeen ei maita aamupala, eikä sitä edes ehdi aamuväsyneenä syödä. Aamiainen voi olla huono muistakin syistä. Nukutaan liian pitkään, valitaan liian vähän tai makeaa vanhempien ohjauksen puuttuessa.
Oppilaan omia tai kodin valintoja ovat vielä se, miten keho kuljetetaan opiskelemaan ja minkälaisiin vaatteisiin se sinne puetaan.
Eli jospa ajatellaan kahta ääritapausta: Olli Onnellinen on herännyt tuntia ennen koulunalkua kymmenen tunnin levollisen yöunen jälkeen. Suuri puurolautasellinen maidon, kinkkuleivän ja tuoremehun seurassa lämmittävät hänen vatsassaan, kun hän rauhallisesti polkee koulua kohti. Neljän kilometrin matkalla hänen seuraansa liittyy muutama hyvä ystävä, joiden kanssa poljetaan välillä reippaanpaakin vauhtia tihkusateessa. Mikäpä on polkiessa rennoissa ja tyylikkäissä sadeasuissa. Polkiessaan he lopuksi ohittavat Esko Epäonnisen, joka raahustaa rikkinäistä sateenvarjoa pidellen jo aika märkänä, vaikka kävelymatkaa ei bussin jälkeen ollut kuin sata metriä. Esko oli myöhästyä bussista, koska ei millään jaksanut herätä kellonsoittoon kolmen tunnin yöunien jälkeen. Mitään hän ei ehtinyt syödä. Äiti ehti antaa rahaa, jolla Esko aikoo välitunnilla hakea kaupasta energiajuomaa tai sokerikokista ison pullon.
Toinen siis monesta syystä pirteä, kylläinen, kuiva, toinen väsynyt, nälkäinen ja märkä.

Koti luo raamit lapsen fyysiselle hyvinvoinnille, mutta miten koulu tästä jatkaa? Se luo tasa-arvoiset fyysiset edellytykset omasta puolestaan, mutta syntyneitä eroja se ei pysty kaventamaan.

Unelmieni koulussa välitunnilla voisi oikeasti harrastaa omaehtoista liikuntaa tai sitten ottaa vartin torkut. Siellä voisi oppitunnin aikanakin toisinaan tehdä viiden minuutin happihypyn keskittymistä parantamaan. Siellä olisi paikkoja, jonne voisi levittää vaatteita kuivumaan, ja omia kaappeja, joista ottaa kuivaa tilalle. Ensimmäisellä välitunnilla voisi saada voileivän tai pirtelön, jos aamupala olisi jäänyt vähälle.


Entäpä ne oppitunnit? Otammeko lainkaan oppilaiden kehon hyvinvointia huomioon? Toki sopivankokoiset pulpetit ovat osa suomalaisen luokkahuoneen itsestäänselvää kalustusta. Mutta entäpä jos luokassa lisäksi olisi jumppapalloa, sohvia, mattoja...
Tuntien aloittaminen keskittymis- tai rentoututumisharjoituksella voisi toimia. Oppituntien katkominen pienillä liikunta- tai lepohetkillä useimmiten lisää tunnin opiskelukapasiteettia vaikka siihen muutama minuutti kuluukin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Keho, hyvinvointi, liikunta, ravinto, lepo, opetus