Väreilevien ajatusten blogi
Voimaa ja valoa vanhemmille,Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä. Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia. Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet. Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle. Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti. Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä? Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina! Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vanhemmat, äiti, isä, vauva, lapsi, perhe, väsymys, arki, keskustelu, koulutus |
Koulua vai elämää vartenKeskiviikko 26.11.2014 - Hanna-Leena Seppinen Opitaanko koulussa elämää varten? Vai koulua? Seuraavaa oppilaitosta tai sinne pääsemistä varten? Kysymys tulee todennäköisesti jokaisen vähänkin ajattelevan opettajan, oppilaan ja oppilaan vanhemman mieleen ainakin joskus. Kukapa lukiolainen ei olisi kyllästymiseen asti kuullut siitä, mitä ylioppilaskirjoituksia varten täytyy osata. Varsin väsyneitä myös useimmat heidän opettajistaan ovat tätä toistamaan tunnista toiseen, vuodesta toiseen. Mutta toistavat silti. Ylioppilastodistuksella on valtava mahti avaavana tai sulkevana porttina korkeakouluopintoihin. Peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset opiskelevat yleensä aiempaa ahkerammin tavoitteenaan mahdollisimman hyvä päättötodistus. Sillähän pyritään haaveitten jatko-opintoihin. Ekaluokasta yhdeksänteen oppimisen motivaatio on paljolti kiinni siitä saadusta palautteesta. Mitä ylemmistä luokista on kysymys, sitä vähemmän tuntuu olevan merkitystä muulla palautteella kuin todistuksen numerolla. Lukion opettajat ovat tiettyyn rajaan asti ylioppilaskirjoitusten vankeja. Peruskoulun puolella tilanne on toinen. Opettajilla on sekä teoriassa että käytännössä erittäin suuri vapaus määrittää tuntiensa ja kurssiensa sisällöt. Miten tämä näkyy kouluissa? Erityisesti, mihin opettajat lapsia ja nuoria valmistavat? Pääsääntöisestikö suoriutumaan kyseisen oppiaineen seuraavasta oppitunnista, kokeesta, vuosiluokasta? Vai näkeekö opettaja metsän puilta, katseleeko hän kauas horisonttiin ja sen taakse? Näen tämän yhdeksi ydinkysymykseksi koululaitoksemme tulevaisuudessa. Itse asiassa äärimmäisen olennaiseksi kysymykseksi sekä nuortemme että sitä kautta yhteiskuntamme selviytymisessä, hyvinvoinnissa ja tulevaisuudessa. Perustelen suuria sanojani. Opettajan suuret vapaudet oppisisältöjen suhteen perustuvat peruskoululakiin ja tarkentuvat uudessa oppilashuoltolaissa. Ensimmäisessä opettajan tehtäväksi määritellään kasvattaminen ja opettaminen, tässä järjestyksessä. Jälkimmäisessä määritellään, mihin oppilaita tulee kasvattaa ja mitä heille opettaa. Mikään edellä mainituista ei käsittele yksittäistä oppiainetta. Kuitenkin kysymys on valtiovallan kannanotosta siihen, mikä peruskoulutuksen saavutuksista on olennaisinta. Kun näin tärkein osa tuntien tavoitteista on muun kuin oppiaineen hallintaa, opettajaa ei kahlehdi oppikirja eikä edes kyseisen oppiaineen opetussuunnitelma. Parempi olisikin, jos jo opetussuunnitelma huomioisi tämän välttämättömän vapauden. Jos opettaja noudattaa lakeja – nimenomaan edellä mainittuja – hän tulee katsonneeksi tarpeeksi kauas. Hän panostaa oppilaan tulevaisuuteen, elämään sekä nyt että tulevaisuudessa. Koulu jää vain välineeksi, toki sellaisena valtavan arvokkaaksi ja välttämättömäksi. Mitä opettaja tällöin opettaa? Mitkä tiedot, taidot tai asenteet ovat sellaisia, jotka kantavat lasta tai nuorta pitkälle tulevaisuuteen? Mitkä eväät pitää pakata koulusta reppuun elämänmittaiselle retkelle? Sen pohdiskeluun tuskin riittää toinenkaan tarina, mutta miten tärkeää miettimistä se onkaan.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulu, elämä, tarpeellisuus, tulevaisuus, ylioppilaskirjoitukset, lukio, peruskoulu |
Vaikuttava koulutusTiistai 4.11.2014 - Hanna-Leena Kun koulutukselta halutaan vaikuttavuutta, toivotaan joko olemassaolevan myönteisen osaamisen vahvistamista tai uusien taitojen, ajatusten tai vahvuuksien kehittymistä. Tai näitä molempia. Joskus toivotaan näiden sijasta tai lisäksi joidenkin juurtuneiden negatiivisten tai väärien ajatus- tai toimintamallien poisoppimista. Vaikuttava koulutus muuttaa tapoja. Työntekijöiden koulutuksesta puhuttaessa työn tekemisen tapoja ja niiden myötä työn tuloksia. Ollakseen todellista ja pysyvää muutoksen täytyy tällöin pohjautua taitojen ja tietojen kehittymiseen. Se taas ei onnistu ilman asenteiden ja ajatusten kehittymistä. Asenteet muuttuvat hitaasti. Parhaat taidot ja työtavat kehittyvät hitaasti. Varmaa kuitenkin on, ettei ihminen muuta työtapaansa muuta kuin näennäisesti, ellei hän itse halua sitä muuttaa. Siksi vaikuttavalle koulutukselle ei ole oikotietä.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vuorovaikutus, koulutus, vaikuttava, työntekijöiden koulutus, asenteenmuutos, työtapojen muutos, koulutuspäivä |
Syksyisiä pohdintoja VESO-päivistäPerjantai 31.10.2014 - Hanna-Leena Sairaana ollessa on aikaa miettiä. Nyt pahassa kurkunpäätulehduksessa on mielessä pyörineet opettajien VESO-koulutukset. Syynä taitaa olla puhelinkuuntelut (kun olen puhekiellossa...), joissa muutamakin ystäväkollega on manannut pakollista VESO-lauantaipäivää. Ei se lauantai, vaan se VESO! Toinenkin syy on, mutta siitä myöhemmin. Opettajat saavat koulutusta lakisääteisesti kolme työpäivää vuodessa. Hienoa! Mikäpä ala ei tarvitsisi vuotuista osaamisen päivitystä, saati asiantuntijat, jotka opettavat muita. Kolmeen päivään eli pariinkymmeneen tuntiin saa mahtumaankin aika paljon. Siinäpä ne hyvät puolet olivatkin. Yksi ystävä juuri kertoi vesoterveisinä, ettei muista yhtä ainuttakaan hyvää VESOa. Ja olivat kuulemma lauantain ruokatuntigallupissa olleet tästä yksimielisiä, yhtä hatara muisti kai kaikilla. Sanon jo tässä vaiheessa, että minä olen kyllä ollut hyvissäkin vesoissa. Muutamassa. Mutta tuota VESOkriittistä jälkipuhetta olen kuullut todella, todella paljon. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan, tänäkin syksynä. Itse vesoillut viidellä vuosikymmenellä! 😃 Tuo lienee tuttua opettajille. Vesossa korjataan kokeita, kudotaan, supistaan naapurin kanssa, tehdään kauppalistat, selataan nettiä tai sanomalehteä. Ja huokaillaan, pyöritellään silmiä, vaihdetaan merkitseviä katseita kollegojen kanssa, vaivutaan omiin ajatuksiin. Mietin, seurataanko vesokoulutusten tasoa ja varsinkin vaikuttavuutta ollenkaan. Tai jos seurataan, kuinka paljon. Tai jos seurataan kunnolla, millaista merkitystä sillä on jatkovesoihin. Monessa kunnassa taitaisi tulla välttelevä vastaus viimeistään viimeiseen kysymykseen. Kuvitellaan, että kunnassa on 200 opettajaa, jokainen vesoilee sen kolme päivää vuodessa. Kuvitellaan edelleen, että vesopäivien hyöty on olematon tai negatiivinen. Alle nollan vaikutus menee, jos koulutus ei opeta uutta, mutta väsyttää/harmittaa/turhauttaa/vie työmotivaatiota ja -jaksamista. Sisältönsä, toteuttamistapansa, ajankohtansa jne puolesta. Näin ajatellen kahdensadan opettajan kolmesta vesosta kertyy 600 koulutustyöpäivää, turhaa tai negatiivisesti vaikuttavaa. Kunpa tämä olisikin pelkkää kuvitelmaa. Pahinta on, että tähän Suomessa oikeasti on varaa. Näinäkin aikoina, monessa kunnassa. Se toinen syy, miksi VESOt on olleet mielessäni. Kirjoitan parhaillaan opettajien jatkokoulutuksesta artikkelia tutkijakaverini kanssa. Ja huojentuneena, tyytyväisenä, jopa onnellisena voin sanoa: tehokkaitakin VESO-koulutuksia on. On koulutuksia, joissa opettaja oppii, viihtyy ja voimaantuu. Tutkitusti. Tästä joskus lisää. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: VESO, työssä jaksaminen, tuloksekas, opettaja, koulutus, mielekäs |