Pääsin lokakuussa mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun, joka oli osa Turun Kaupunginkirjastossa tänä vuonna pidettyä keskustelusarjaa Keho ja yhteiskunta. Tuonkertaisena aiheenamme oli Keho ja empatia. Muut panelistit olivat ehdottomasti alan tietäjiä ja taitajia: kulttuurintutkija, FT Anu Laukkanen sekä psyko-, tanssi-, liike-, fysioterapeutti Tiina Granö ja juontajat, psykofyysisen terapian osaajat, psykologit Kimmo Häärä ja Laura Mannila.
Enpä siis tiedä, mitä minulla piti tähän keskusteluun olla annettavana. Ehkä se, että arkeeni kuuluvat pääsääntöisesti terveet nuoret ihmiset. Yleisöä - aivan yllättävän suurta - tuntuivat kyllä koulumaailman asiat kiinnostavan, samoin kanssakeskustelijoitani. Ehkä vaan yleensä ymmärretään, missä luuraa maamme ja kansamme tulevaisuus. Siitä on syytä olla iloinen.
Keho ja empatia, niin. Tuskin aiheesta mitään kuolematonta tai ainakaan ennen syntymätöntä sanottiin. Mutta hyvä on välillä pysähtyä miettimään esimerkiksi kosketuksen voimaa myötätunnon osoittajana ja aiheuttajanakin. Tai kehollisuutta somen vastakohtana. Miten helppoa on kiusaaminen tai ainakin ilkeily sähköisesti, usein vielä nimettömänä. Silti tällainen jättää usein todella ison arven, erityisesti laajan levinneisyyden takia. Alan myös pikkuhiljaa uskoa, että ihminen voi jakaa toisen kanssa asioita netissä ja sillä tavoin kohdata tämän. Ei se silti sama ole, kuin fyysinen tapaaminen, kasvokkain keskustelu.
Itse asiassa mietin tänään kehoasioita aivan muusta syystä. Mietin sitä, kuinka me teoreettisten aineiden opettajat jotenkin aina vaan kuvittelemme opettavamme pelkkiä aivoja. Unohdamme sen tytön tai pojan siinä niiden ympärillä.
Voimme ehkä muistaa oppimistyylit, ja siksi silloin tällöin huomioida kinesteettisiä oppijoita visuaalisten ja auditiivisten ohella. Kehon ja mielen vuorovaikutus jää kuitenkin aivan liian vähälle huomiolle.
Paljon vaikuttavat oppijan aivoihin kodin antimet keholle. Pitkä, häiriötön yöuni ei ole läheskään jokaiselle koululaiselle itsestäänselvää. Varsinkin teineistä, myös lapsista, monien yöuni jää liian lyhyeksi sosiaalisen median tai pelaamisen takia. Puuttuu päättäväinen, pitkäjänteinen aikuinen, joka laittaisi näihin rajat. Vielä pahempaa on, jos lapsi ei nuku vanhempien juomisen, riitelyn tai muun metelöinnin takia, tai niiden pelossa.
Huonosti nukutun yöunen jälkeen ei maita aamupala, eikä sitä edes ehdi aamuväsyneenä syödä. Aamiainen voi olla huono muistakin syistä. Nukutaan liian pitkään, valitaan liian vähän tai makeaa vanhempien ohjauksen puuttuessa.
Oppilaan omia tai kodin valintoja ovat vielä se, miten keho kuljetetaan opiskelemaan ja minkälaisiin vaatteisiin se sinne puetaan.
Eli jospa ajatellaan kahta ääritapausta: Olli Onnellinen on herännyt tuntia ennen koulunalkua kymmenen tunnin levollisen yöunen jälkeen. Suuri puurolautasellinen maidon, kinkkuleivän ja tuoremehun seurassa lämmittävät hänen vatsassaan, kun hän rauhallisesti polkee koulua kohti. Neljän kilometrin matkalla hänen seuraansa liittyy muutama hyvä ystävä, joiden kanssa poljetaan välillä reippaanpaakin vauhtia tihkusateessa. Mikäpä on polkiessa rennoissa ja tyylikkäissä sadeasuissa. Polkiessaan he lopuksi ohittavat Esko Epäonnisen, joka raahustaa rikkinäistä sateenvarjoa pidellen jo aika märkänä, vaikka kävelymatkaa ei bussin jälkeen ollut kuin sata metriä. Esko oli myöhästyä bussista, koska ei millään jaksanut herätä kellonsoittoon kolmen tunnin yöunien jälkeen. Mitään hän ei ehtinyt syödä. Äiti ehti antaa rahaa, jolla Esko aikoo välitunnilla hakea kaupasta energiajuomaa tai sokerikokista ison pullon.
Toinen siis monesta syystä pirteä, kylläinen, kuiva, toinen väsynyt, nälkäinen ja märkä.
Koti luo raamit lapsen fyysiselle hyvinvoinnille, mutta miten koulu tästä jatkaa? Se luo tasa-arvoiset fyysiset edellytykset omasta puolestaan, mutta syntyneitä eroja se ei pysty kaventamaan.
Unelmieni koulussa välitunnilla voisi oikeasti harrastaa omaehtoista liikuntaa tai sitten ottaa vartin torkut. Siellä voisi oppitunnin aikanakin toisinaan tehdä viiden minuutin happihypyn keskittymistä parantamaan. Siellä olisi paikkoja, jonne voisi levittää vaatteita kuivumaan, ja omia kaappeja, joista ottaa kuivaa tilalle. Ensimmäisellä välitunnilla voisi saada voileivän tai pirtelön, jos aamupala olisi jäänyt vähälle.
Entäpä ne oppitunnit? Otammeko lainkaan oppilaiden kehon hyvinvointia huomioon? Toki sopivankokoiset pulpetit ovat osa suomalaisen luokkahuoneen itsestäänselvää kalustusta. Mutta entäpä jos luokassa lisäksi olisi jumppapalloa, sohvia, mattoja...
Tuntien aloittaminen keskittymis- tai rentoututumisharjoituksella voisi toimia. Oppituntien katkominen pienillä liikunta- tai lepohetkillä useimmiten lisää tunnin opiskelukapasiteettia vaikka siihen muutama minuutti kuluukin.