Väreilevien ajatusten blogi

Koulua vai elämää varten

Keskiviikko 26.11.2014 - Hanna-Leena Seppinen

Opitaanko koulussa elämää varten? Vai koulua? Seuraavaa oppilaitosta tai sinne pääsemistä varten? Kysymys tulee todennäköisesti jokaisen vähänkin ajattelevan opettajan, oppilaan ja oppilaan vanhemman mieleen ainakin joskus.

Kukapa lukiolainen ei olisi kyllästymiseen asti kuullut siitä, mitä ylioppilaskirjoituksia varten täytyy osata. Varsin väsyneitä myös useimmat heidän opettajistaan ovat tätä toistamaan tunnista toiseen, vuodesta toiseen. Mutta toistavat silti. Ylioppilastodistuksella on valtava mahti avaavana tai sulkevana porttina korkeakouluopintoihin.

Peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset opiskelevat yleensä aiempaa ahkerammin tavoitteenaan mahdollisimman hyvä päättötodistus. Sillähän pyritään haaveitten jatko-opintoihin. Ekaluokasta yhdeksänteen oppimisen motivaatio on paljolti kiinni siitä saadusta palautteesta. Mitä ylemmistä luokista on kysymys, sitä vähemmän tuntuu olevan merkitystä muulla palautteella kuin todistuksen numerolla.

Lukion opettajat ovat tiettyyn rajaan asti ylioppilaskirjoitusten vankeja. Peruskoulun puolella tilanne on toinen. Opettajilla on sekä teoriassa että käytännössä erittäin suuri vapaus määrittää tuntiensa ja kurssiensa sisällöt. Miten tämä näkyy kouluissa? Erityisesti, mihin opettajat lapsia ja nuoria valmistavat? Pääsääntöisestikö suoriutumaan kyseisen oppiaineen seuraavasta oppitunnista, kokeesta, vuosiluokasta? Vai näkeekö opettaja metsän puilta, katseleeko hän kauas horisonttiin ja sen taakse? Näen tämän yhdeksi ydinkysymykseksi koululaitoksemme tulevaisuudessa. Itse asiassa äärimmäisen olennaiseksi kysymykseksi sekä nuortemme että sitä kautta yhteiskuntamme selviytymisessä, hyvinvoinnissa ja tulevaisuudessa.

Perustelen suuria sanojani.

Opettajan suuret vapaudet oppisisältöjen suhteen perustuvat peruskoululakiin ja tarkentuvat uudessa oppilashuoltolaissa. Ensimmäisessä opettajan tehtäväksi määritellään kasvattaminen ja opettaminen, tässä järjestyksessä. Jälkimmäisessä määritellään, mihin oppilaita tulee kasvattaa ja mitä heille opettaa. Mikään edellä mainituista ei käsittele yksittäistä oppiainetta. Kuitenkin kysymys on valtiovallan kannanotosta siihen, mikä peruskoulutuksen saavutuksista on olennaisinta. Kun näin tärkein osa tuntien tavoitteista on muun kuin oppiaineen hallintaa, opettajaa ei kahlehdi oppikirja eikä edes kyseisen oppiaineen opetussuunnitelma. Parempi olisikin, jos jo opetussuunnitelma huomioisi tämän välttämättömän vapauden.

Jos opettaja noudattaa lakeja – nimenomaan edellä mainittuja – hän tulee katsonneeksi tarpeeksi kauas. Hän panostaa oppilaan tulevaisuuteen, elämään sekä nyt että tulevaisuudessa. Koulu jää vain välineeksi, toki sellaisena valtavan arvokkaaksi ja välttämättömäksi.

Mitä opettaja tällöin opettaa? Mitkä tiedot, taidot tai asenteet ovat sellaisia, jotka kantavat lasta tai nuorta pitkälle tulevaisuuteen? Mitkä eväät pitää pakata koulusta reppuun elämänmittaiselle retkelle? Sen pohdiskeluun tuskin riittää toinenkaan tarina, mutta miten tärkeää miettimistä se onkaan.

Keho ja koulu

Maanantai 17.11.2014 klo 18.29 - Hanna-Leena

Pääsin lokakuussa mukaan mielenkiintoiseen keskusteluun, joka oli osa Turun Kaupunginkirjastossa tänä vuonna pidettyä keskustelusarjaa Keho ja yhteiskunta. Tuonkertaisena aiheenamme oli Keho ja empatia. Muut panelistit olivat ehdottomasti alan tietäjiä ja taitajia: kulttuurintutkija, FT Anu Laukkanen sekä psyko-, tanssi-, liike-, fysioterapeutti Tiina Granö ja juontajat, psykofyysisen terapian osaajat, psykologit Kimmo Häärä ja Laura Mannila.
Enpä siis tiedä, mitä minulla piti tähän keskusteluun olla annettavana. Ehkä se, että arkeeni kuuluvat pääsääntöisesti terveet nuoret ihmiset. Yleisöä - aivan yllättävän suurta - tuntuivat kyllä koulumaailman asiat kiinnostavan, samoin kanssakeskustelijoitani. Ehkä vaan yleensä ymmärretään, missä luuraa maamme ja kansamme tulevaisuus. Siitä on syytä olla iloinen.

Keho ja empatia, niin. Tuskin aiheesta mitään kuolematonta tai ainakaan ennen syntymätöntä sanottiin. Mutta hyvä on välillä pysähtyä miettimään esimerkiksi kosketuksen voimaa myötätunnon osoittajana ja aiheuttajanakin. Tai kehollisuutta somen vastakohtana. Miten helppoa on kiusaaminen tai ainakin ilkeily sähköisesti, usein vielä nimettömänä. Silti tällainen jättää usein todella ison arven, erityisesti laajan levinneisyyden takia. Alan myös pikkuhiljaa uskoa, että ihminen voi jakaa toisen kanssa asioita netissä ja sillä tavoin kohdata tämän. Ei se silti sama ole, kuin fyysinen tapaaminen, kasvokkain keskustelu.

Itse asiassa mietin tänään kehoasioita aivan muusta syystä. Mietin sitä, kuinka me teoreettisten aineiden opettajat jotenkin aina vaan kuvittelemme opettavamme pelkkiä aivoja. Unohdamme sen tytön tai pojan siinä niiden ympärillä.
Voimme ehkä muistaa oppimistyylit, ja siksi silloin tällöin huomioida kinesteettisiä oppijoita visuaalisten ja auditiivisten ohella. Kehon ja mielen vuorovaikutus jää kuitenkin aivan liian vähälle huomiolle.
Paljon vaikuttavat oppijan aivoihin kodin antimet keholle. Pitkä, häiriötön yöuni ei ole läheskään jokaiselle koululaiselle itsestäänselvää. Varsinkin teineistä, myös lapsista, monien yöuni jää liian lyhyeksi sosiaalisen median tai pelaamisen takia. Puuttuu päättäväinen, pitkäjänteinen aikuinen, joka laittaisi näihin rajat. Vielä pahempaa on, jos lapsi ei nuku vanhempien juomisen, riitelyn tai muun metelöinnin takia, tai niiden pelossa.
Huonosti nukutun yöunen jälkeen ei maita aamupala, eikä sitä edes ehdi aamuväsyneenä syödä. Aamiainen voi olla huono muistakin syistä. Nukutaan liian pitkään, valitaan liian vähän tai makeaa vanhempien ohjauksen puuttuessa.
Oppilaan omia tai kodin valintoja ovat vielä se, miten keho kuljetetaan opiskelemaan ja minkälaisiin vaatteisiin se sinne puetaan.
Eli jospa ajatellaan kahta ääritapausta: Olli Onnellinen on herännyt tuntia ennen koulunalkua kymmenen tunnin levollisen yöunen jälkeen. Suuri puurolautasellinen maidon, kinkkuleivän ja tuoremehun seurassa lämmittävät hänen vatsassaan, kun hän rauhallisesti polkee koulua kohti. Neljän kilometrin matkalla hänen seuraansa liittyy muutama hyvä ystävä, joiden kanssa poljetaan välillä reippaanpaakin vauhtia tihkusateessa. Mikäpä on polkiessa rennoissa ja tyylikkäissä sadeasuissa. Polkiessaan he lopuksi ohittavat Esko Epäonnisen, joka raahustaa rikkinäistä sateenvarjoa pidellen jo aika märkänä, vaikka kävelymatkaa ei bussin jälkeen ollut kuin sata metriä. Esko oli myöhästyä bussista, koska ei millään jaksanut herätä kellonsoittoon kolmen tunnin yöunien jälkeen. Mitään hän ei ehtinyt syödä. Äiti ehti antaa rahaa, jolla Esko aikoo välitunnilla hakea kaupasta energiajuomaa tai sokerikokista ison pullon.
Toinen siis monesta syystä pirteä, kylläinen, kuiva, toinen väsynyt, nälkäinen ja märkä.

Koti luo raamit lapsen fyysiselle hyvinvoinnille, mutta miten koulu tästä jatkaa? Se luo tasa-arvoiset fyysiset edellytykset omasta puolestaan, mutta syntyneitä eroja se ei pysty kaventamaan.

Unelmieni koulussa välitunnilla voisi oikeasti harrastaa omaehtoista liikuntaa tai sitten ottaa vartin torkut. Siellä voisi oppitunnin aikanakin toisinaan tehdä viiden minuutin happihypyn keskittymistä parantamaan. Siellä olisi paikkoja, jonne voisi levittää vaatteita kuivumaan, ja omia kaappeja, joista ottaa kuivaa tilalle. Ensimmäisellä välitunnilla voisi saada voileivän tai pirtelön, jos aamupala olisi jäänyt vähälle.

Entäpä ne oppitunnit? Otammeko lainkaan oppilaiden kehon hyvinvointia huomioon? Toki sopivankokoiset pulpetit ovat osa suomalaisen luokkahuoneen itsestäänselvää kalustusta. Mutta entäpä jos luokassa lisäksi olisi jumppapalloa, sohvia, mattoja...
Tuntien aloittaminen keskittymis- tai rentoututumisharjoituksella voisi toimia. Oppituntien katkominen pienillä liikunta- tai lepohetkillä useimmiten lisää tunnin opiskelukapasiteettia vaikka siihen muutama minuutti kuluukin.

Plasebovaikutus

Lauantai 8.11.2014 - Hanna-Leena

Yksi varmimmista onnistumisiin
johtaneista neuvoista on se, että
kun autat ihmisiä onnistumaan,
he tuottavat haluamasi tulokset.
Keskity ihmisiin, älä tuloksiin

Plasebo- eli lumelääke saa aikaan aivoissa todellisia muutoksia. se aktivoi suureksi osaksi samoja prosesseja kuin oikea lääke. Tämä on faktaa, useissa luotettavassa tutkimuksissa todettua.

Aivojen kuvantamistutkimukset osoittavat kiistattomasti, että lumevaikutus on todellista, sanoo integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professorii Hasse Karlsson Helsingin Sanomien kirjoituksessa Lumeen arvoitus (5.11.14).  Hän korostaa sen seikan vallankumouksellisiutta, että placebolääke käyttää eri vaikutusväyliä sen mukaan, mihin vaivoihin se on annettu. Kipulääkeplasebo aktivoi kipua sääteleviä järjestelmiä, Parkinson-potilaalle annettu lumelääke aktivoi mekanismeja, jotka vähentävät vapinaa, jäykkyyttä jne. Miten tyhmä sokeripilleri voi tietää, miten sen pitää vaikuttaa ja osaa sen tehdä? Tavalla tai toisella tietenkin on kysymys ihmisen omasta alitajunnasta, millaisia toipumismekanismeja se saa aikaan.

Karlssonin näkemys on, että parantavaa on lääkärin ja potilaan välinen hoitosuhde. Lääkärin oma käsitys hoidosta tai lääkkeestä vaikuttaa lumeen tavoin. Tämäkin asia on tutkimuksissa todettu. Karlsson painottaa lääkärin toiveikkuuden merkitystä potilaan paranemiselle, rehellisyyden rajoissa tietenkin.

Sanan hoitosuhde tilalla voisi yhtä hyvin olla vuorovaikutus.

Jos tarkoituksenmukainen vuorovaikutus voi muuttaa aivotoimintaa tai parantaa sairauksia, miten millään vuorovaikutusalalla voidaan jättää hyödyntämättä sen positiivinen plasebovaikutus. Tai itse asiassa missään töissä, vaikka "ihmisaloilla" merkitys lienee suurin.

Lue lisää »

Isänpäivän alla

Keskiviikko 5.11.2014 - Hanna-Leena

Ensi sunnuntaina meillä juhlitaan ensimmäistä kertaa viittä ihanaa isää. Mikä ilo ja onni!

Onni tosiaankin. Elämä on ollut minulle ja perheelleni hyvä ja osaan olla siitä kiitollinen. Mutta pelkästä onnenkantamoisesta tai sattumasta ei silti ole kysymys, ainakaan suurelta osalta.

Lue lisää »

Vaikuttava koulutus

Tiistai 4.11.2014 - Hanna-Leena

Kun koulutukselta halutaan vaikuttavuutta, toivotaan joko olemassaolevan myönteisen osaamisen vahvistamista tai uusien taitojen, ajatusten tai vahvuuksien kehittymistä. Tai näitä molempia. Joskus toivotaan näiden sijasta tai lisäksi joidenkin juurtuneiden negatiivisten tai väärien ajatus- tai toimintamallien poisoppimista.

Vaikuttava koulutus muuttaa tapoja. Työntekijöiden koulutuksesta puhuttaessa työn tekemisen tapoja ja niiden myötä työn tuloksia. Ollakseen todellista ja pysyvää muutoksen täytyy tällöin pohjautua taitojen ja tietojen kehittymiseen. Se taas ei onnistu ilman asenteiden ja ajatusten kehittymistä.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Parhaat taidot ja työtavat kehittyvät hitaasti. Varmaa kuitenkin on, ettei ihminen muuta työtapaansa muuta kuin näennäisesti, ellei hän itse halua sitä muuttaa. Siksi vaikuttavalle koulutukselle ei ole oikotietä.

Lue lisää »