Väreilevien ajatusten blogi
Vihan hedelmiäPerjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta. Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään. Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä. Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja. Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele. Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta. Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin. Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut." Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää. On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle. |
3 kommenttia . Avainsanat: viha, vuorovaikutus, pelko, kasvatus, lapsi, töissä, kotona, työyhteisö |
Entä sitten?Torstai 12.2.2015 klo 23.46 - Hanna-Leena Vuosia, vuosia sitten päivänavaukseni lähtökohtana oli yhden suosikkisarjakuvani strippi. Jostain tuli tänään mieleeni, mistä liekään. Tuumiskelin joka tapauksessa, että aihe on täysin aktuelli edelleen. Lassi kertoo siis Leeville: olen päättänyt ottaa uuden moton elämälleni. Se on "entä sitten?"- Kun ei piittaa mistään, ei pety. Johon Leevi: aika kova asenne. Ja Lassi tietenkin "entä sitten?" Parikymmentä vuotta sitten, kun Lassi ja Leevi näin sulostuttivat elämääni aamiaispöydässä, sitä teki myös kahdeksanvuotias urheilijapoika. Tästä syntyi kontrasti. Hän nimittäin puhua pulputti silmät loistaen elämänsä ensimmäisestä koripallo-ottelusta, joka käytäisiin samana iltana. Oman joukkueen vahvuudet ja uhat analysoitiin, vastustajien taidoilla spekuloitiin. Väliajalla pureskeltava purkka, palauttavan mehun merkki ja tossunauhojen pitävyys kuuluivat läpikäytäviin asioihin. Maltoin tuolloin luottaa innostuksen voimaan. Silloin ja satoja kertoja myöhemmin olen nähnyt koripallopojassani samaa paloa, panostusta, välittämistä. Ja ajatellut, miten siitä iloitsen. Näkisin kasvattajan yhdeksi tehtäväksi opettaa lasta piittaamaan asioista. Pitämään koulutyötä arvossa. Etsimään ja tekemään juttuja, jotka olisivat hänelle oikeasti tärkeitä, joihin jaksaisi panostaa ja uhrata voimia. Pettymyksiä tulisi, mutta tulisi myös suurta iloa. Eihän onnistumisesta koe iloakaan, jos ei piittaa koko asiasta. Entä me aikuiset? Ainakaan emme voi opettaa lapsia tai nuoria ottamaan asioitaan todesta, jos emme tee sitä itse. On oleellista, että pidämme tärkeinä heille isoja asioita. Hienoa olisi, jos he myös näkisivät meissä sitkeyttä ja vaivannäköä omien tavoitteidemme saavuttamiseksi. Riemua onnistumisesta ja pettymyksen näyttämistä silloin, kun sen aika on. Isoille ja pienille elämä on niin paljon jännittävämpää ja täydempää, kun sen ottaa tosissaan. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: välittää, tavoite, lapsi, kasvattaa, tosissaan, innostua |
Voimaa ja valoa vanhemmille,Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä. Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia. Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet. Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle. Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti. Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä? Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina! Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vanhemmat, äiti, isä, vauva, lapsi, perhe, väsymys, arki, keskustelu, koulutus |
Isänpäivän allaKeskiviikko 5.11.2014 - Hanna-Leena Ensi sunnuntaina meillä juhlitaan ensimmäistä kertaa viittä ihanaa isää. Mikä ilo ja onni! Onni tosiaankin. Elämä on ollut minulle ja perheelleni hyvä ja osaan olla siitä kiitollinen. Mutta pelkästä onnenkantamoisesta tai sattumasta ei silti ole kysymys, ainakaan suurelta osalta.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isä, isänpäivä, juhlitaan, vaikutus, kasvatus, lapsi |