Väreilevien ajatusten blogi

Korona ja tietoinen mieli

Torstai 19.3.2020 klo 17.50 - Hanna-Leena

Viime viikolla valmistelin mindfulnessin jatkokurssin tuntejani. Pitkällepä kevääseen siirtyy noiden lopputuntieni pitäminen, jos nyt onnistuu ollenkaan. Työväenopistomme on tietenkin kiinni, kuten suunnilleen kaikki oppilaitokset ja suurin osa harrastuspaikoista. Tällä viikolla mielessäni ovat pyörineet pitämättömien tuntien aiheet ihan tietystä syystä: Korona.

Pohdin, miten tietoisen mielen strategiat voisivat parantaa ja tukea selviytymistämme  vallitsevassa kriisissä, väistämättömässä muutoksessa. Voimmeko asenteellamme  itse parantaa hyvinvointiamme tässäkin tilanteessa? Ihan varmasti, ja myös huonontaa. Siksi tuntuu järkevältä valita asenteensa, jopa strategiansa, tietoisesti. Koska silloinkin, kun emme voi valita olosuhteitamme, voimme valita sen, miten niihin ja niissä suhtaudumme.

Kun valitsee mielen strategiat tietoisesti, pystyy muuttamaan haitallisiksi tunnistamiaan ajatus- ja toimintamalleja. Korvaamaan niitä toisilla, paremmilla. Voi hallita itse reaktioitaan, valita hyödyllisiä haitallisten sijaan. Parantaa hyvinvointiaan, luultavasti ympäristönkin.

Mindfulnessohjaaja kun olen, ihan ensimmäinen koronasuuntautuneelle mielelle suosittelemani strategia on läsnäolo. Mielellä kun on jatkuva taipumus vaellella pois nykyhetkestä. Se rientää usein eteenpäin, tulevaisuuden uhkiin, pelkoihin, toiveisiin tai odotuksiin. Murehtimiseen.Tai sitten mieli pyörittelee loputonta eilisten muistelua: katumista, jossittelua, ehkä kaipuuta menneeseen. Ennen kaikki oli paremmin!  Jospa sanoisikin mielelle päättäväisestI: Juuri nyt, tällä hetkellä, kaikki on ihan hyvin. Keskittyisi siihen tekemiseen, mitä parhaillaan tekee. Niihin ihmisiin, joiden kanssa on. Läsnäolo on lepoa (vaikka tekisi töitä tai puuhastelisi muuta) nyhyhetkessä, vapaana menneisyyden painolastista ja tulevaisuutta koskevista huolista. Näinä aikoina erityisen tärkeää.

   Miten voisi juuri nyt harjoitella tietoista läsnäoloa? Vaikkapa keskittymällä siinä missä on, silmät suljettuina, seuraamaan omaa hengitystä. Tai keskittymällä täysin seuraavaan käsillä olevaan tehtävään. Kävelemiseen, jos kävelee. Porkkanoiden pilkkomiseen, jos pilkkoo porkkanoita. Hampaiden pesuun, astianpesukoneen tyhjennykseen, lapsen kanssa leikkimiseen …

Tietoisen mielen yksi strategia on kärsivällisyys. Sen harjoittaminen ei näinä päivinä ole pahitteeksi. Kärsivällisyys on valintaa pysyä rauhallisena haastavissa tilanteissa. Se on kykyä sietää epämukavuutta, kohdata tilanne suoraan ja käsitellä se järkevästi. Kärsivällisellä suhtautumisella hankkii itselleen tilaa ajatella. Se taas johtaa yleensä parempaan, hyödyllisempään tapaan reagoida. 

Ystävällisyys luo onnellisuutta ja hyvinvointia. Olemme onnellisia, jos toiset ovat meille läsnä, huomaavat ja hyväksyvät meidät, arvostavat ja ymmärtävät meitä. Toisten ihmisten onnellisuus edellyttää meiltä samaa.Kuten presidenttimmekin niin kauniisti toi esille: Kun koronan takia on syytä kasvattaa ihmisten välistä fyysistä etäisyyttä, lisätään samalla henkistä läheisyyttä. Ystävällisyydellä on käyttöä ja arvoa myös nettikeskusteluissa, puhelimessa, viesteissä. Sekä omien ystävien, työkaverien, sukulaisten että viranomaisten, asiakaspalvelijoiden ja muiden ventovieraiden keskuudessa. Ystävällinen ihminen voi itsekin paremmin kuin vastakohtansa, vinkkinä itsestään huolehtiville. On tutkittu, että ystävällisyys vahvistaa immuunijärjestelmää, lisää luovuutta , parantaa ihmissuhteita ja saa nauttimaan elämästä enemmän. Ja vielä: Kannattaa aloittaa ystävällisestä suhtautumisesta itseensä.

Suhteessa koronaepidemiaan olemme kaikki uuden ja tuntemattoman edessä, vasta-alkajia. Siksi tänä keväänäkin on äärimmäisen hyvä strategia asennoitua päivittäisiiin tilanteisiin vanhalla mindfulnessperiaatteella, aloittelijan mielellä. Sen mukaan asioita kannattaa katsoa uusin silmin, ennakkoluulottomasti. Tällöin tilanteita näkee sellaisina, kuin ne todella ovat. Ilman ennakkoasenteita ja -luuloja, värittymättöminä. Erilaista harhaluuloa, katastrofitunnelmaa, eri suuntiin vääristyneitä ja värittyneitä mielipiteitä kun on runsauteen asti tarjolla ympärillämme erityisesti nyt. 

Jon Kabat-Zinn on sanonut: ”Aloittelijan mieli ei tarkoita sitä, ettet tietäisi yhtään mitään. Se tarkoittaa sinussa olevan niin paljon tilaa, että tuntemattoman edessä et jumiudu siihen, mitä jo tiedät tai olet kokenut. ” Tai luulet tietäväsi, voisi vielä lisätä.

Juuri nyt kovin haastava - mutta tärkeä - tietoisen läsnäolon strategia on hyväksyminen. Onhan nykytilanteessa paljonkin sellaista, jota ei mitenkään voi pitää hyvänä asiana. Tietoisuusmielessä hyväksyminen ei tarkoitakaan sitä. Sen sijaan kysymys on siitä, että nähdään ja ymmärretään tämän hetken tilanne realistisesti. Ei torjuen eikä paeten, kaunistellen tai liioitellen. Havaitaan tilanne vastustamatta sitä. Se ei silti tarkoita alistumista, luovuttamista eikä apaattisuutta. Asioihin saa ja pitää vaikuttaa. Hyväksyvä asenne ja rehellinen näkemys tulevat ensin. Niiden kautta avautuu mahdollisuus muutoksiin.  

Ihan helpointa ei näinä päivinä ole valita päivittäiseksi strategiaksi iloa. Monenlaiset huolet ja hankaluudet tuntuvat tekevän sen mahdottomaksi. Ilo kuitenkin kasvattaa energisyyttä ja suorituskykyä, on oikein hyväksi kehollekin laajentaen sekä henkisiä että fyysisiä voimavaroja. Niitä kyllä tarvitsemme. Mutta mistä sen ilon sitten kehittää ja löytää? Hyvä uutinen on yksinkertaisesti se, että tunteet tulevat sisältäpäin, voimme siis vaikuttaa niihin, valita ne. Toki siihen tarvitaan tiedostamista. Sen huomaamista ja muistamista, että ajattelemalla iloa tuottavia asioita, synnytämme ilon tunteita. Samoinhan on laita esimerkiksi pelon, onnellisuuden, vihan ym tunteiden syntyessä. Voimme valita. 

  Vaikka ilon kokeminen ei aina ole ollenkaan helppoa, siihen voi oppia. Valitsemalla ajatuksiinsa iloa tuottavia asioita oppii koko ajan enemmän tuntemaan elämäniloa. Ilon kehittämisen eräs avain on oppia nauttimaan arjen päivittäisistä toimista. Päästää irti suorittamisesta ja sokeasta päämäärään pyrkimisestä, nauttia itse tekemisestä.

   On hyvä vielä muistaa, että iloisuus meissä auttaa lähellämme olevia ihmisiä rentoutumaan ja rauhoittumaan. Ja, niin, tuntemaan iloa.

Yksi tärkeä taito ja mielen strategia, jota tietoisen läsnäolon harjoittaminen vahvistaa, on irti päästäminen. Esimerkiksi päästää irti ajatuksesta ennen kuin se ehtii johtaa toisiin ajatuksiin. Meillä monella on tullut ja tulee päivän (ja yönkin) mittaan pelokkaita, huolestuneita tai harmistuneita koronatilanteeseen liittyviä ajatuksia. Usein ne jäävät sitkeästi ja täysin hyödyttömästi pyörimään päässä. Vievät mukanaan hallitsemattomille pelon, huolen tai harmin ajatuspoluille, liioitteleville ja laajeneville. Ja sitä myötä vievät mielenrauhan ja öiseen aikaan sen tuiki tarpeellisen unen. Entä jos pystyisikin päästämään irti heti ensimmäisistä hyödyttömistä huoli/pelko/harmiajatuksista? Parantaisi omaa hyvinvointiaan, se on aivan selvä.

   Taito päästää irti ajatuksista ja asioista lisää mielen joustavuutta ja keveyttä. Se on vastakohtaa jatkuville takiaisajatuksille, samojen ajatusten märehtimiselle, murehtimiselle ja jumittumiselle.

    Miten voi oppia päästämään ajatuksesta irti? Ensi askel on tiedostaa: Taas tuo ajatus tuli, jota en halua jatkaa. Sitten ajatuksen tietoinen suuntaaminen muualle. Esimerkiksi tarkkoihin, yksityiskohtaisiin havaintoihin. Voi havainnoida maisemaa (jos on lenkillä tai voi katsoa ulos), tai aina voi keskittyä seuraamaan omaa hengitystään. Tai, jos se tuntuu helpommalta, suunata tietoisesti ajatus johonkin mukavaan tai tarpeelliseen pohdiskeltavaan. Pääasia, että antaa mielelleen uuden suunnan.

    Elämässä on toisinaan hyvä päästää irti myös asioista, ei vain ajatuksista. Joskus hyviä asioita ei voi tapahtua, koska niille ei ole tilaa. Sitä tulee, kun päästää irti joistakin huonoista tai aikansa eläneistä. Irti päästäminen on yksinkertainen mutta voimakas mielen strategia. 

Ajattelen, että juuri nyt on aivan erityisen tärkeää valita asenteensa, ajatuksensa ja strategiansa viisaasti. Tietoisia, hyviä kevätpäiviä, nautitaan auringosta!   

Näihin ajatuksiini olen saanut tietoa ja herätteitä mm. seuraavista kirjoista:

Jon-Kabat Zinn: Mindfulness

Rasmus Hougaard, Teetta Kalajo: Tilaa ajatella

Antti-Juhani Wihuri: Mindfulness työssä

Vihan hedelmiä

Perjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena

Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta.

Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään.

Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä.

Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja.

Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele.

Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta.

Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin.

Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut."

Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää.

Kokonaiset kansakunnat pelkäävät, siis vihaavat toisiaan. Valtavasti on kyse erilaisuuden pelosta, vastavuoroisesta julmuuksien ja hyökkäyksien pelosta, köyhyyden pelosta, itsenäisyyden menettämisen pelosta. Rauhanneuvottelijat tekevät suuria tekoja näiden pelkojen hälventämiseksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri tuntemaan oppiminen poistaa pelkoja, auttaa näkemään vihollisessa itsensä kaltainen ihmisen. Sen tietävät ja sitä käyttävät ratkaisevana apuna maailman mahtavat, mutta myös kodeissa ja töissä ihan tavalliset ihmiset.

On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle.

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Entä sitten?

Torstai 12.2.2015 klo 23.46 - Hanna-Leena

Vuosia, vuosia sitten päivänavaukseni lähtökohtana oli yhden suosikkisarjakuvani strippi. Jostain tuli tänään mieleeni, mistä liekään. Tuumiskelin joka tapauksessa, että aihe on täysin aktuelli edelleen.

Lassi kertoo siis Leeville: olen päättänyt ottaa uuden moton elämälleni. Se on "entä sitten?"- Kun ei piittaa mistään, ei pety. Johon Leevi: aika kova asenne. Ja Lassi tietenkin "entä sitten?"

Parikymmentä vuotta sitten, kun Lassi ja Leevi näin sulostuttivat elämääni aamiaispöydässä, sitä teki myös kahdeksanvuotias urheilijapoika. Tästä syntyi kontrasti. Hän nimittäin puhua pulputti silmät loistaen elämänsä ensimmäisestä koripallo-ottelusta, joka käytäisiin samana iltana. Oman joukkueen vahvuudet ja uhat analysoitiin, vastustajien taidoilla spekuloitiin. Väliajalla pureskeltava purkka, palauttavan mehun merkki ja tossunauhojen pitävyys kuuluivat läpikäytäviin asioihin.
Teki mieli varovasti toppuutella. Muistuttaa, ettei nyt kuitenkaan olla menossa NBA-finaaliin. Jotenkin varovasti suojata pettymykseltä, jos vaikka peli peruuntuisi tai toisi sankarimme joukkueelle murskatappion.

Maltoin tuolloin luottaa innostuksen voimaan. Silloin ja satoja kertoja myöhemmin olen nähnyt koripallopojassani samaa paloa, panostusta, välittämistä. Ja ajatellut, miten siitä iloitsen.
Silloin oli ja tänään on aivan liikaa vallalla Lassin tapa suhtautua asioihin. Pessimisti ei pety. Ei kannata panostaa liikaa, kun onnistumisesta ei ole takeita. Puuttuu intohimoa, tosissaan olemista, täysillä tekemistä. Onko se sitä, että suojaudutaan pettymyksiltä? Että voi sanoa ja ajatella, ettei niin tosissaan yrittänytkään tavoitteen jäädessä toteutumatta? Koulussa ainakin usein tuntuu siltä.
Onko myös niin, että lapset ja nuoret tottuvat saavuttamaan tavoitteitaan liian helposti?

Näkisin kasvattajan yhdeksi tehtäväksi opettaa lasta piittaamaan asioista. Pitämään koulutyötä arvossa. Etsimään ja tekemään juttuja, jotka olisivat hänelle oikeasti tärkeitä, joihin jaksaisi panostaa ja uhrata voimia. Pettymyksiä tulisi, mutta tulisi myös suurta iloa. Eihän onnistumisesta koe iloakaan, jos ei piittaa koko asiasta.
Joka tapauksessa, sekä pettymykset että voitot kasvattavat ja vahvistavat.

Entä me aikuiset? Ainakaan emme voi opettaa lapsia tai nuoria ottamaan asioitaan todesta, jos emme tee sitä itse. On oleellista, että pidämme tärkeinä heille isoja asioita. Hienoa olisi, jos he myös näkisivät meissä sitkeyttä ja vaivannäköä omien tavoitteidemme saavuttamiseksi. Riemua onnistumisesta ja pettymyksen näyttämistä silloin, kun sen aika on.

Isoille ja pienille elämä on niin paljon jännittävämpää ja täydempää, kun sen ottaa tosissaan.

Voimaa ja valoa vanhemmille,

Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena

Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä.
Joltain osin tällaista keskustelua, riitelyäkin, käydään kai useimmissa vauvaperheissä. Liian usein nämä tilanteet vaan vievät tuoreita vanhempia koko ajan kauemmas toisistaan. Aikana, jolloin kumpikin tarvitsisi ja kaipaisi toisen tukea entistä enemmän. Tästä kärsivät ihan kaikki osapuolet; äiti, isä ja viaton vauva.

Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia.

Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet.

Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle.
Testiin ei voi tulevia vanhempia panna, mutta kouluttaa heitä kyllä voisi. Minusta pitäisikin, ja vieläpä jossain määrin edellyttää koulutukseen osallistumista. Ovathan neuvolakäynnit ja äitien lääkärikäynnitkin pakollisia, ei se mahdotonta olisi.

Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti.

Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä?

Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina!

Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi?

Yksinäisyys

Tiistai 16.12.2014 - Hanna-Leena

Yksinäisyys on iso, vaikea asia. Nimenomaan silloin, kun se ei ole itsevalittu elämisen ja olemisen tapa. Lapselle tai nuorelle yksinäisyys saattaa olla raastava, vuoren kokoinen murhe. Eikä tässä ole kaikki. Varhaisvuosien yksinäisyydellä voi olla tuhoava vaikutus koko loppuelämään. Ellei asialle tehdä jotakin.

Mitä lapsen yksinäisyydestä sitten tiedetään? Ensinnäkin se, että pojat ovat tyttöjä useammin emotionaalisesti yksinäisiä. Ja toisaalta pojat eivät ole sosiaalisesti niin yksinäisiä, kuin emotionaalisesti. Näinhän asia näyttäytyykin. Pojat liikkuvat usein löyhissä porukoissa, joissa ajatusten vaihto saattaa olla vähäistä. Kunhan hengaillaan. Hyvää tässä on, että poikaryhmien liepeille usein pääsee helposti kuka vaan. Ei näytä niin yksinäiseltä, ei toisaalta ehkä tunnukaan. Mutta moni poika jää kaipaamaan tunnetta, että joku on kiinnostunut hänen asioistaan ja ajatuksistaan, joku ymmärtää.

Pahimmillaan poika tai tyttö on täysin syrjässä ikätoveriensa ryhmästä. Ei pääse mukaan leikkeihin tai keskusteluihin. Pihassa tai koulun käytävillä ryhmään pyrkiessään tulee suljetuksi siitä pois.

Lapsuuden yksinäisyydellä on tutkimusten mukaan taipumus jäädä pysyväksi. Suurin osa alakoulussa yksinäisistä on sitä myös yläkoulussa ja sen päätyttyä. Nuoren yksinäisyyden on todettu suuresti lisäävän riskiä sosiaalisiin fobioihin ja sitä kautta masennukseen. Tuoreitten tutkimusten mukaan (esim. Niina Junttila, 2012) noin viidesosa yksinäisistä lapsista kärsii jo nuoruusvuosinaan vaikea-asteisesta masennuksesta. Riski mielenterveyden järkkymiseen on aivan toista luokkaa kuin muilla. Tämä ketju on pystyttävä katkaisemaan, mieluiten tietenkin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Jonkun lapsen syrjään jättäminen leikeistä voi olla muilta lapsilta tahallista tai tahatonta. Lapset osaavat olla julmia, jo paljon ennen kuin osaavat lukea, kirjoittaa tai laskea. Ikävuosien karttuessa taito vain kasvaa samalla kun sen muodot tulevat vaikeammiksi havaita. Toisaalta lapsilla ja nuorilla on yleensä hyvinkin suurta empatiakykyä. Paljon riippuu siis siitä, mitä taitoja lapsi tai nuori kulloinkin osaa ja haluaa käyttää. 

Vetäytyvä lapsi jää syrjään näennäisesti omasta aloitteestaan. Helposti muille lapsille tiedostamatta tulee tavaksi jättää tällainen lapsi huomiotta. Myös agressiivisesti käyttäytyvä lapsi tulee torjutuksi. Se on ymmärrettävää, ei julmaa. Silti se on torjutulle lapselle vahingollista.

Lapsi ja nuori muodostaa minäkäsitystään pitkälti peilaamalla sitä toisten vertaisten käsitykseen hänestä. Tämä on yksi syy torjunnan tuhoosaan vaikutukseen.

Yksinäisyys on myös este tärkeiden asioiden oppimiselle. Sosiaalinen kompetenssi on yksi tärkeimmistä positiivisista suojatekijöistä lapsen ja nuoren hyvinvoinnille. Sosiaalisia ja yhdessä tekemisen taitoja oppii kuitenkin vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos lapselta puuttuu tämä mahdollisuus vertaisryhmässä, jää hän paitsi paljosta. Tällöin voi syntyä myös lapsen kehitykselle vaarallinen kehä:  Sosiaalisesti vertaisryhmästään poikkeava lapsi (erityisen vilkas tai erityisen arka, agressiivinen, hyvin aikuismainen tai lapsellinen jne) tulee torjutuksi vertaisryhmästään. Hänellä ei siis ole mahdollisuutta oppia vuorovaikutustaitoja. Tällöin hän jää yhä enemmän ikäisistään jälkeen vuorovaikutustaidoissa. Ja tulee jatkuvasti torjutuksi. Ja niin edelleen.

Yksinäisyyden kehä on murrettava, mieluiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koti voi toimia sen suuntaisesti jonkin verran, koulu paljon. Siellähän vertaisryhmät ovat ja toimivat. Myös harrasteryhmät voivat auttaa, jos vetäjä on taitava ja ymmärtää asian tärkeyden.

Koulun ammattikasvattajilla on varmasti suuri halu auttaa yksinäistä lasta. Toinen juttu on, osataanko ja ehditäänkö sitä tehdä riittävästi. Joskus taitamaton puuttuminen lasten vuorovaikutukseen tekee vain hallaa koko ryhmän hyvinvoinnille. Tämä aihe on senverran laaja ja tärkeä, että palaan siihen ihan erikseen. Saa kommentoida! 

Sosiaalinen pääoma

Maanantai 8.12.2014 - Hanna-Leena

On pohdituttanut semmoinen asia, kuin sosiaalinen pääoma. Olen törmännyt asiaan ja sanaan muutamissa yhteyksissä. Aiheesta on paljonkin kirjoittanut mm. dosentti Markku Hyyppä. Hän määrittelee sosiaalista pääomaa tiettyyn väestöön tai kansanryhmään kuuluvien henkilöiden yhteenkuuluvuudeksi, joka ilmenee osallistumisena yhteisiin rientoihin, aktiivisena yhdessä toimimisena sekä keskinäisenä luottamuksena. Sosiaalinen pääoma on näinollen yhteisön ominaisuus, josta sekä yhteisö että siihen kuuluvat yksilöt hyötyvät. Hän jatkaa esimerkkinään suomen ruotsinkielinen vähemmistö, jolla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja poikkeuksellisen pitkä terve elämä. Hän tuo esille myös väestötutkimuksiamme, jotka osoittavat, että sosiaalinen pääoma liittyy hyvään terveyteen ja pitkään elinikään.

Kukapa ei haluaisi olla terve ja elää kauan? Miten voi päästä yhteisöön, jonka sosiaalisesta pääomasta voi nauttia?

Ennen suomalaiset asuivat kylä- ja sukuyhteisöissä, nyt tilanne on toinen. On kuitenkin toisenlaista yhteisöllisyyttä: Esimerkiksi suvun keskeinen yhteisöllisyys tuntuu olevan lisääntymään päin. Ydinperhe pitää usein tiivistä yhteyttä isovanhempiin ja vanhempien sisarusten perheisiin. Tällaiset laajennetut perhekunnat voivat muodostaa hyvinkin toimivan ja runsaasti sosiaalista pääomaa omistavan yhteisön. Eri-ikäiset jäsenet oppivat toisiltaan ja saavat näin lisää ymmärrystä, vertaistuki ja konkreettinen auttaminen kukoistavat aikuisten kesken. Erityisesti lapset kasvavat tällöin välittämisen, yhteydenpidon ja toisen huomioimisen kulttuuriin. Se pääoma on korvaamattoman arvokasta.

Kaikilla perheillä ei ole sukulaisia, tai välit ovat etäiset, konkreettisesti tai vain vuorovaikutuksessa. Osa perheistä jää tällöin yksin. Kun lapsi aina kasvaa kulttuuriin, on vaarassa irrallisuuden ja yksinäisyyden periytyminen. Tämä ei tietenkään ole välttämätöntä eikä edes kovin tavallista. Naapurusto, ystävä- tai harrastuspiiri voi muodostua sosiaaliselta pääomaltaan merkittäväksi yhteisöksi, perhekunnan sijaan tai lisäksi.

Varmaa on se, että lapsi on sitä paremmassa asemassa, mitä enemmän hänellä on ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittävät hänestä ja toisistaan.

Myös koulu voi olla merkittävä yhteisö sekä oppilaille että opettajille. Kun siellä toimitaan aidosti yhdessä, ketään väheksymättä tai unohtamatta, syntyy kaikille kokemus yhteisöön kuulumisesta.

Koulun yksi suuri merkitys onkin siinä, että se on päiväkodin ohella ainoa paikka, jossa lapsiyhteisö ja aikuisyhteisö päivittäin toimivat yhdessä.

Hyvinvoivien ja -verkostuneitten lastemme ja nuortemme keskellä on joka tapauksessa liikaa heitä, joille koulu on ainoa mahdollinen sosiaalista pääomaa kartuttava yhteisö. Siksi on kovin tärkeää, että koulu tämänkin tehtävänsä täyttää. Se on itse asiassa aika korkealla sijalla koulujen tehtävälistassa. Kenenköhän mielestä? No, paitsi minun, myös valtiovallan päättäjien. Uusi oppilashuoltolaki painottaa nimenomaan yhteisöllisyyttä, sosiaalisia taitoja ja syrjäytymisen ehkäisyä.

Miten tehdään koulusta oikea, pääomarikas yhteisö? Mistä tässä onnistuneen koulun tunnistaa? Sen pohdiskelu onkin hyvä aihe johonkin toikeen päivään.

Koulua vai elämää varten

Keskiviikko 26.11.2014 - Hanna-Leena Seppinen

Opitaanko koulussa elämää varten? Vai koulua? Seuraavaa oppilaitosta tai sinne pääsemistä varten? Kysymys tulee todennäköisesti jokaisen vähänkin ajattelevan opettajan, oppilaan ja oppilaan vanhemman mieleen ainakin joskus.

Kukapa lukiolainen ei olisi kyllästymiseen asti kuullut siitä, mitä ylioppilaskirjoituksia varten täytyy osata. Varsin väsyneitä myös useimmat heidän opettajistaan ovat tätä toistamaan tunnista toiseen, vuodesta toiseen. Mutta toistavat silti. Ylioppilastodistuksella on valtava mahti avaavana tai sulkevana porttina korkeakouluopintoihin.

Peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset opiskelevat yleensä aiempaa ahkerammin tavoitteenaan mahdollisimman hyvä päättötodistus. Sillähän pyritään haaveitten jatko-opintoihin. Ekaluokasta yhdeksänteen oppimisen motivaatio on paljolti kiinni siitä saadusta palautteesta. Mitä ylemmistä luokista on kysymys, sitä vähemmän tuntuu olevan merkitystä muulla palautteella kuin todistuksen numerolla.

Lukion opettajat ovat tiettyyn rajaan asti ylioppilaskirjoitusten vankeja. Peruskoulun puolella tilanne on toinen. Opettajilla on sekä teoriassa että käytännössä erittäin suuri vapaus määrittää tuntiensa ja kurssiensa sisällöt. Miten tämä näkyy kouluissa? Erityisesti, mihin opettajat lapsia ja nuoria valmistavat? Pääsääntöisestikö suoriutumaan kyseisen oppiaineen seuraavasta oppitunnista, kokeesta, vuosiluokasta? Vai näkeekö opettaja metsän puilta, katseleeko hän kauas horisonttiin ja sen taakse? Näen tämän yhdeksi ydinkysymykseksi koululaitoksemme tulevaisuudessa. Itse asiassa äärimmäisen olennaiseksi kysymykseksi sekä nuortemme että sitä kautta yhteiskuntamme selviytymisessä, hyvinvoinnissa ja tulevaisuudessa.

Perustelen suuria sanojani.

Opettajan suuret vapaudet oppisisältöjen suhteen perustuvat peruskoululakiin ja tarkentuvat uudessa oppilashuoltolaissa. Ensimmäisessä opettajan tehtäväksi määritellään kasvattaminen ja opettaminen, tässä järjestyksessä. Jälkimmäisessä määritellään, mihin oppilaita tulee kasvattaa ja mitä heille opettaa. Mikään edellä mainituista ei käsittele yksittäistä oppiainetta. Kuitenkin kysymys on valtiovallan kannanotosta siihen, mikä peruskoulutuksen saavutuksista on olennaisinta. Kun näin tärkein osa tuntien tavoitteista on muun kuin oppiaineen hallintaa, opettajaa ei kahlehdi oppikirja eikä edes kyseisen oppiaineen opetussuunnitelma. Parempi olisikin, jos jo opetussuunnitelma huomioisi tämän välttämättömän vapauden.

Jos opettaja noudattaa lakeja – nimenomaan edellä mainittuja – hän tulee katsonneeksi tarpeeksi kauas. Hän panostaa oppilaan tulevaisuuteen, elämään sekä nyt että tulevaisuudessa. Koulu jää vain välineeksi, toki sellaisena valtavan arvokkaaksi ja välttämättömäksi.

Mitä opettaja tällöin opettaa? Mitkä tiedot, taidot tai asenteet ovat sellaisia, jotka kantavat lasta tai nuorta pitkälle tulevaisuuteen? Mitkä eväät pitää pakata koulusta reppuun elämänmittaiselle retkelle? Sen pohdiskeluun tuskin riittää toinenkaan tarina, mutta miten tärkeää miettimistä se onkaan.

Isänpäivän alla

Keskiviikko 5.11.2014 - Hanna-Leena

Ensi sunnuntaina meillä juhlitaan ensimmäistä kertaa viittä ihanaa isää. Mikä ilo ja onni!

Onni tosiaankin. Elämä on ollut minulle ja perheelleni hyvä ja osaan olla siitä kiitollinen. Mutta pelkästä onnenkantamoisesta tai sattumasta ei silti ole kysymys, ainakaan suurelta osalta.

Lue lisää »