Share |

Väreilevien ajatusten blogi

Vihan hedelmiä

Perjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena

Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta.

Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään.

Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä.

Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja.

Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele.

Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta.

Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin.

Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut."

Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää.

Kokonaiset kansakunnat pelkäävät, siis vihaavat toisiaan. Valtavasti on kyse erilaisuuden pelosta, vastavuoroisesta julmuuksien ja hyökkäyksien pelosta, köyhyyden pelosta, itsenäisyyden menettämisen pelosta. Rauhanneuvottelijat tekevät suuria tekoja näiden pelkojen hälventämiseksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri tuntemaan oppiminen poistaa pelkoja, auttaa näkemään vihollisessa itsensä kaltainen ihmisen. Sen tietävät ja sitä käyttävät ratkaisevana apuna maailman mahtavat, mutta myös kodeissa ja töissä ihan tavalliset ihmiset.

On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle.

3 kommenttia . Avainsanat: viha, vuorovaikutus, pelko, kasvatus, lapsi, töissä, kotona, työyhteisö