Share |

Väreilevien ajatusten blogi

Vihan hedelmiä

Perjantai 20.2.2015 klo 11.10 - Hanna-Leena

Eilen pisti silmään Hesarin artikkeli otsikolla "Vihan ystävä" ja sitten myös pysähdytti syventymään. Nimihenkilö oli Jari Koponen, kouluttaja, työnohjaaja ym. Ihan aluksi kiinnostus virisi kysymyksen " kolme asiaa, joista en luovu" kohdalla. vastaus oli savusauna, kitara ja ihmispeilit. Kaksi ensimmäistä varsin rakkaita minullekin, kolmanteen piti syventyä. Ihmispeilit. Koponen pohdiskelee asiaa: Jos näen jotakin jossakussa, mitä se kertoo minusta? Jos peiliä ei tiedosta, elämästä tulee reagointia ja toisten syyttelyä. - Mielenkiintoista. Luultavasti totta.

Otsikko ei ollut ehkä fiksuin mahdollinen näinä päivinä, yhä pahempina ja yhä lähempänä ilmenevien vihanilmaisujen aikoina. Jutussa kuitenkin käsiteltiin vihaa aivan eri näkökulmasta, nimenomaan sen tunnistamista ja rakentavaa purkamista, jopa käyttöä. Eli itse asiassa ehkä tärkeä asia nostaa esille juurikin nyt. Pohtia vihaa väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi. Koponen pohtii laajemminkin. Hänen ajatuksensa on, että viisaasti käytettynä viha auttaa ihmistä puolustamaan rajoja, suojelemaan terveyttä ja etenemään elämässä. Koska vihan tunne paljastaa, mikä on kohtuutonta. Tulee myös mieleen vanha ajatelma: Vihaa me tarvitsemme - siitä uudet ideat syntyvät. On tarvittu ja tarvitaan ihmisiä, jotka vihaavat orjuutta, rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, tietämättömyyttä... Listaa voisi jatkaa pitkään.

Heräsi monta ajatusta. Esimerkiksi itsestään ihmisenä, joka ei suutu juuri koskaan. Paino sanalla juuri. Sekä joistakin kouluttamistani tai ohjaamistani ihmisistä, jotka ovat aina kivoja, kilttejä ja myöntyväisiä. Ahkeria ja tunnollisia, usein väsyneitä.

Sukupolveni kasvatettiin siihen, ettei viha saa näkyä. Kiukkuinen lapsi oli tuhma ja poistettiin paikalta, selviämään yksin kiukkuineen. Tänä päivänä osataan tätä asiaa ymmärtää paremmin, joskus ehkä liikaakin. Kiukkuisuus, vihastuminen on normaali tunne, sen ilmaisemiseen vain on hyviä, huonoja ja vielä huonompia tapoja.

Koponen puhuu paljon vihan tunteen patoamisesta sisälle. Siitä, kuinka se voi sairastuttaa ja ainakin aiheuttaa ahdistusta ja jatkuvaa pahaa mieltä. Voisi kuvitella, että tällainen ahdistus olisi kansantauti keski-ikäisillä suomalaisilla, varsinkin naisilla. Mehän emme varsinaisesti kansana kunnostaudu tunteiden välittömässä ilmaisussa, kuten vaikkapa italialaiset tai muut etelämaalaiset. Ja sitten se lapsuuden oppi, ettei kiltti tyttö kiukuttele.

Kiltillä tytöllä on paljon kavereita, kuten kaltaisellaan pojallakin. Ihmisen, joka myöntyy kaikkeen, jolle kaikki käy, ei mitään ongelmaa, ei koskaan hermostu, voisi luulla olevan mieluisan kumppanin. Niin työhön kuin ystävyyteen, toveruuteen tai vaikka parisuhteeseen. Jälkimmäinen lienee se lopullinen mittari, jossa liiallinen kiltteys punnitaan. Ainakin itselleni oli. Kaikki kunnia kärsivälliselle karjalaisgeenejä kantavalle miehelle, joka opetti yltiöpositiivisen, kiltin varsinaissuomalaisen vaimonsa ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Olen myös oppinut ymmärtämään, että työpaikallakin tarvitaan ystävällistä kriittisyyttä, toisinaan epämiellyttävienkin totuuksien äänen sanomista. Tämä ei kuitenkaan voi olla tapa eikä itsetarkoitus. Yksikään työpaikka ei hyödy ammattivalittajasta tai -kiukuttelijasta.

Koponen puhuu vihan tunnistamisen tärkeydestä. Ja sitten sen pohtimisesta, mistä tunne johtuu. Jos kiukuttelee myöhästymistään aamuruuhkassa mateleville kanssakulkijoille, voikin yllättäen tajuta kiireen syyksi oman liian pitkän lehdenluvun. Kun töissä asiakkaan käytös ärsyttää kiukkuun asti, syy voi olla esimerkiksi henkilökuntavajeen aiheuttama kiire, liian lyhyt yöuni, matala verensokeri tai sitten ihan oikeasti törkeä asiakas. Tunne voikin auttaa pistämään rajat: tuota minun ei tarvitse sietää. Toki on eduksi osata rakentava käytös vihastuneenakin. Esimies arvostaa ainakin fyysisten tunteenilmaisujen välttämistä olipa kysymys asiakassuhteen pikaisesta päättämisestä tai kannanotosta lomautuksiin.

Eri ongelmien yhteydessä puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vihan kanssa on vähän sama juttu. Jos kotona ja töissä osataan ja uskalletaan puhua myös negatiivisista tunteista, ollaan pitkällä. Puhe onnistuu paljon helpommin siinä vaiheessa, kun ollaan vain vähän vihaisia asiasta. Silloin asian ilmaisu muille menee luontevammin ja varmemmin perille. Muistetaan kertoa miltä minusta tuntuu sensijaan, että kerrottaisiin, millainen joku toinen on. Ilmaistaan kiukkua asioista ja asioille, ei ihmisille. Itse W.Churchill on todennut " Puhu vihassa, niin pidät parhaan puheen, mitä koskaan olet katunut."

Mitä enemmän ihmiseen luottaa, sitä helpompi hänelle on puhua myös negatiivisista asioista ja näyttää kiukkua tai muita kielteisiä tunteita. Kiukuttelevathan lapsetkin eniten juuri vanhemmilleen tai sitten oikein läheiselle hoitajalle. Koponen muistuttaa myös tutusta asiasta: pelko synnyttää vihaa. Kuinka usein vihan takana onkaan jonkin asian pelko. Erilaisuuden, hylkäämisen, epäonnistumisen...Arka koira on arvaamaton, helposti vihastuva ja päälle käyvä. Agressiivinen lapsi voi pelätä ihmisiä oman historiansa takia. Nuoren pelko aikuisen moitteista tai siitä, ettei kelpaa, ilmenee usein vihaisina sanoina ja käytöksenä. Näissä kaikissa tilanteissa aikuisen pitäisi kestää vihanilmaisut ja nähdä niiden taakse. Ymmärtää syyt ja ehkä yhdessä lapsen tai nuoren kanssa sanoittaa tunnetta. Tärkeää on, että kasvattaja on sinut oman vihansa kanssa, eikä väärällä tavalla pura sitä lapseen. Joskus aikalisä onkin paikallaan. Että osaa esimerkiksi kertoa omalle kullanmurulleen, että äiti todellakin on vihainen perintömaljakon heittämisestä kivilattialle, mutta edelleen rakastaa kiukkuista pientä heittäjää.

Kokonaiset kansakunnat pelkäävät, siis vihaavat toisiaan. Valtavasti on kyse erilaisuuden pelosta, vastavuoroisesta julmuuksien ja hyökkäyksien pelosta, köyhyyden pelosta, itsenäisyyden menettämisen pelosta. Rauhanneuvottelijat tekevät suuria tekoja näiden pelkojen hälventämiseksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri tuntemaan oppiminen poistaa pelkoja, auttaa näkemään vihollisessa itsensä kaltainen ihmisen. Sen tietävät ja sitä käyttävät ratkaisevana apuna maailman mahtavat, mutta myös kodeissa ja töissä ihan tavalliset ihmiset.

On selvää, ettei yhteinen rakkauden kohde mitenkään välttämättä yhdistä ihmisiä. Sensijaan yhteinen vihollinen tekee sen. Jospa kansat löytäisivät yhteiset vihollisensa köyhyyden, luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen, sairaudet ynnä muut ja käyttäisivät niihin sotimisvoimansa. Jospa me ihmiset isoissa ja pienissä ympyröissämme vihaisimme epätasa-arvoa, syrjäytymistä, väkivaltaa ja yhdessä toimisimme sen mukaan. Tulisimme samalla paremmin toimeen keskenämme. Hedelminä vihalle.

3 kommenttia . Avainsanat: viha, vuorovaikutus, pelko, kasvatus, lapsi, töissä, kotona, työyhteisö

Suhdekiemuroita lasten kesken

Maanantai 16.2.2015 klo 19.24 - Hanna-Leena

Olen työvuosieni mittaan enenevässä määrin miettinyt nuorten ja lasten maailmaa. Nimenomaan sen sosiaalisia malleja ja kuvioita. Ne ovat muuttuvia, mutkikkaita, joskus vaikeita havaita, usein vaikeita saada otetta,
Lapselle - ja sillä tarkoitan tässä (anteeksi vain) kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita - sosiaaliset suhteet vertaisten kanssa ovat äärimmäisen tärkeitä. Hän muodostaa kuvaa itsestään peilaten sitä muiden käsityksiin, opettelee sosiaalisia taitoja sekä tunnetaitoja ikätoverien kanssa. Isoja asioita. Siksi yksinäisyys, jota viime kuussa pohdiskelin, on niin kamalan suuri murhe lapselle. Itsetunto on kovalla koetuksella, kun ei kelpaa muiden seuraan. Eikä opikaan, miten ikäistensä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja käyttäydytään.

Niin sekava vyyhti kuin lasten keskinäiset sosiaaliset suhteet ovatkin, haluan julistaa kasvattajille kolme teesiä:

Kasvattaja - ainakaan ammattimainen - ei saa jättää lasten sosiaalista maailmaa huomiotta, ilman vaikutusta siihen.
Koulussa, päiväkodissa ja hyvissä harrastusporukoissakin aikuisten velvollisuus on ottaa sosiaalinen vuorovaikutus haltuun.
Päiväkodin väen, opettajien ja harrastusten vetäjien on huolehdittava, ettei kukaan päiväkodissa, luokassa tai ryhmässä tule torjutuksi tai jää yksin,

Perustelen.
Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen määrittävät vain lapset, ryhmässä vallitsee vahvimpien laki. Esimerkiksi alakouluikäiset kuulemma pystyvät luettelemaan luokassaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Toki se voi vähän vaihdella. Toiminta kuitenkin tapahtuu kingien ja prinsessojen ehdoilla. Opettajat tunnistavat nopeat vilkaisut, hymyt tai yskähdykset, joilla säädellään toisten oppilaiden käytöstä. Sosiaalisesti älykäs mutta empatiataidoiltaan vähäinen oppilas saa luokassa paljon ikävää aikaan, ellei siihen puututa. Asioita, jotka saattavat vaikuttaa oppilastovereiden loppuelämässä minäkuvaan tai pahimmillaan jopa fobioihin. Toisaalta aikuisten säännönmukaiset puuttumiset negatiivisiin suhdekiemuroihin sekä auttavat heikoimmassa asemassa olevia että opettavat asemaltaan vahvoille toisten huomioimista ja tasapuolisuutta.

Entä sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen haltuunotto. Pidän sitä väistämättömänä jatkona negatiivisen, epätasa-arvoisen sosiaalisen maailman huomioimiselle. On luotava jotakin tilalle. Jotakin parempaa, kestävämpää, kaikille lopulta mieluisampaakin.

Kolmas teesini tietenkin sisältyy jo edelliseen kohtaan. Se on asiana pienelle ja isommallekin ihmiselle vaan niin tärkeä, että ansaitsee nousta erikseen esille. Kunnollisessa sosiaalisessa yhteisössä ketään ei torjuta. Jokaisella on siinä oma paikka, johon kuulua, jossa olla turvallisella mielellä. Eikä yksi paikka voi olla toista huonompi, vaan tasa-arvo kuuluu jo pientenkin lasten maailmaan, nuorista puhumattakaan.

Kuulen mielessäni jo kysymyksen, miten kaikki tuo tehdään. Miten selvitä kolmen teesin testistä puhtain paperein tai hyvällä omatunnolla?
Jos ei sulje silmiään, näkee asioita. Jos reagoi aina näkemäänsä epäystävällisyyteen, syrjimiseen tai valtapeleihin, se ei voi olla vaikuttamatta luokkaan tai lapsiryhmiin. Toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä on aina laumanjäsenille elintärkeää, eli kiitoksen voimaa ei voi yliarvioida. Positiivinen vuorovaikutus vahvistuu, kun sitä vahvistetaan hyväksyvin katsein, hymyin, joskus sanoinkin. Tällä on sitä suurempi merkitys, mitä selkeämmin aikuisen johtajuus myönnetään ja hyväksytään.
Suuri osa lapsistamme ja nuoristamme on paitsi sosiaalisesti taitavia, myös oikeasti empaattisia ja ystävällisiä. Heidän varaansa on aikuisten hyvä lähteä rakentamaan entistä positiivisempia malleja nuorten ryhmiin.
En luottaisi vielä pelkästään edellämainittuihin asioihin, niin voimallisia kuin ne voivatkin usein olla. Näen tärkeänä luoda lapsiryhmiin uusia sosiaalisia malleja, joissa voidaan hyödyntää ja toteuttaa edellämainittuja asioita. Yksi tällainen malli on Väriryhmämenetelmä, josta on tietoa sivuillani. Olen toteuttanut sitä toistakymmentä vuotta kollegojeni ja kuraattorimme kanssa. Muitakin hyviä malleja lasten ja nuorten sosiaalisen maailman haltuunottoon on varmasti olemassa. Jokainen malli on kuitenkin tarkalleen niin hyvä, millaisena se toteutetaan. Toteuttaja on siis onnistumisen tae, ei itse menetelmä.
Ymmärrän, että voin luoda stressiä teeseilläni. Taas lisää vaatimuksia kasvattajan muutenkin isoon kuormaan, jota aina eniten kantavat ne tunnollisimmat ja parhaansa yrittävät. Se ei ole tarkoitus, päinvastoin. Minusta priorisointi on yksi eniten elämääni helpottavista asioista. Kun nyt katson uutta oppilashuoltolakia tai opetussuunnitelmien perusteita, minusta ykkösenä selviää kasvattajalle huolenpito hyvinvoinnista, syrjäytymisen ehkäisy sekä yhteisöllisyys. Siihen siis on aina oikein satsata, sen tieltä voi siivota muuta. En silti väitä tätä helpoksi.

Kasvattajalle on äärimmäisen tärkeää näkeminen. Ihminen näkee enemmän, jos hän on avannut silmänsä itsensä suhteen. Oman lapsuuden ja nuoruuden, omien vanhojen ja säilyneiden pelkojen ja tunteiden, omien sosiaalisten mallien ja suhteiden miettiminen on kovin hyödyllistä. Joka tapauksessa.

Yhteisöllisyys synnyttää yhteisöllisyyttä, tasa-arvo tasa-arvoa. Lapset oppivat sitä, mitä näkevät aikuisissa, paljon enemmän kuin sitä, mitä heille opetetaan. Lapset ansaitsevat arkeensa hyvinvoivan, toisensa hyväksyvän ja paikassaan viihtyvän aikuisyhteisön. Se luo olemassaolollaan positiivista tasa-arvoista lapsiyhteisöä ja siinä syntyy ajatuksia ja tekoja sen edelleen kehittämiseen.

Avaa silmäsi. Priorisoi. Älä jää yksin. Sen kai tänään haluan sanoa kasvattajalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaalinen, suhde, hyvinvointi, yksinäisyys, torjunta, kasvattaja, vuorovaikutus

Entä sitten?

Torstai 12.2.2015 klo 23.46 - Hanna-Leena

Vuosia, vuosia sitten päivänavaukseni lähtökohtana oli yhden suosikkisarjakuvani strippi. Jostain tuli tänään mieleeni, mistä liekään. Tuumiskelin joka tapauksessa, että aihe on täysin aktuelli edelleen.

Lassi kertoo siis Leeville: olen päättänyt ottaa uuden moton elämälleni. Se on "entä sitten?"- Kun ei piittaa mistään, ei pety. Johon Leevi: aika kova asenne. Ja Lassi tietenkin "entä sitten?"

Parikymmentä vuotta sitten, kun Lassi ja Leevi näin sulostuttivat elämääni aamiaispöydässä, sitä teki myös kahdeksanvuotias urheilijapoika. Tästä syntyi kontrasti. Hän nimittäin puhua pulputti silmät loistaen elämänsä ensimmäisestä koripallo-ottelusta, joka käytäisiin samana iltana. Oman joukkueen vahvuudet ja uhat analysoitiin, vastustajien taidoilla spekuloitiin. Väliajalla pureskeltava purkka, palauttavan mehun merkki ja tossunauhojen pitävyys kuuluivat läpikäytäviin asioihin.
Teki mieli varovasti toppuutella. Muistuttaa, ettei nyt kuitenkaan olla menossa NBA-finaaliin. Jotenkin varovasti suojata pettymykseltä, jos vaikka peli peruuntuisi tai toisi sankarimme joukkueelle murskatappion.

Maltoin tuolloin luottaa innostuksen voimaan. Silloin ja satoja kertoja myöhemmin olen nähnyt koripallopojassani samaa paloa, panostusta, välittämistä. Ja ajatellut, miten siitä iloitsen.
Silloin oli ja tänään on aivan liikaa vallalla Lassin tapa suhtautua asioihin. Pessimisti ei pety. Ei kannata panostaa liikaa, kun onnistumisesta ei ole takeita. Puuttuu intohimoa, tosissaan olemista, täysillä tekemistä. Onko se sitä, että suojaudutaan pettymyksiltä? Että voi sanoa ja ajatella, ettei niin tosissaan yrittänytkään tavoitteen jäädessä toteutumatta? Koulussa ainakin usein tuntuu siltä.
Onko myös niin, että lapset ja nuoret tottuvat saavuttamaan tavoitteitaan liian helposti?

Näkisin kasvattajan yhdeksi tehtäväksi opettaa lasta piittaamaan asioista. Pitämään koulutyötä arvossa. Etsimään ja tekemään juttuja, jotka olisivat hänelle oikeasti tärkeitä, joihin jaksaisi panostaa ja uhrata voimia. Pettymyksiä tulisi, mutta tulisi myös suurta iloa. Eihän onnistumisesta koe iloakaan, jos ei piittaa koko asiasta.
Joka tapauksessa, sekä pettymykset että voitot kasvattavat ja vahvistavat.

Entä me aikuiset? Ainakaan emme voi opettaa lapsia tai nuoria ottamaan asioitaan todesta, jos emme tee sitä itse. On oleellista, että pidämme tärkeinä heille isoja asioita. Hienoa olisi, jos he myös näkisivät meissä sitkeyttä ja vaivannäköä omien tavoitteidemme saavuttamiseksi. Riemua onnistumisesta ja pettymyksen näyttämistä silloin, kun sen aika on.

Isoille ja pienille elämä on niin paljon jännittävämpää ja täydempää, kun sen ottaa tosissaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: välittää, tavoite, lapsi, kasvattaa, tosissaan, innostua

Voimaa ja valoa vanhemmille,

Keskiviikko 11.2.2015 klo 0.19 - Hanna-Leena

Tuttava kertoi omasta tuttavastaan, nuoresta äidistä. Tarina oli turhan tavallinen: väsynyt äiti, vaativa lapsi, jossain laitamilla hapuileva isä. Nuorenparin ruusuiset vauvaunelmat olivat vaihtuneet riitelyyn arjesta, työnjaosta, ajankäytöstä.
Joltain osin tällaista keskustelua, riitelyäkin, käydään kai useimmissa vauvaperheissä. Liian usein nämä tilanteet vaan vievät tuoreita vanhempia koko ajan kauemmas toisistaan. Aikana, jolloin kumpikin tarvitsisi ja kaipaisi toisen tukea entistä enemmän. Tästä kärsivät ihan kaikki osapuolet; äiti, isä ja viaton vauva.

Tuttavani kertomusta kuunnellessa mietin, kuten usein ennenkin, että tuolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Nuoria perheitä pitäisi auttaa helposti lähestyttävillä ja toteutettavilla työmuodoilla. Tukea vanhemmuutta ennenkuin mitään pahaa ehtii tapahtua perheelle. Pahoilla asioilla tarkoitan vaikkapa jommankumman tai molempien vanhempien uupumista, avioeroa, repivää riitoja, lapsen henkistä heitteillejättöä ja niin edelleen. Toki uutisista olemme kuulleet vielä paljon, paljon pahemmasta ihan täällä Koti-Suomessa: perheväkivallasta, itsemurhista, perhesurmista. Tuskin ne ovat tapahtuneet ilman edeltäviä ongelmia.

Nuoret perheet tarvitsisivat usein konkreettista apua. Käsiparia hoivaamaan vauvaa, kun isä on töissä, äiti uuvuksissa ja vauva ei nuku. Tai unikoulua vauvalle, puistotätiä isommille sisaruksille, edullista kotiruokalounasta äidille ja lapsille ja niin edelleen. Aika monella nuorella perheellä tällaista tukea onkin. Isovanhemmat ovat tärkeässä osassa aikuisten lastensa ja näiden perheiden elämässä. Läheskään kaikilla perheillä tällaista tukiverkkoa ei kuitenkaan ole. Siihen puutteeseen pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan. Muu käy kalliiksi. Pienten ongelmien ratkaiseminen ja siten isojen ehkäiseminen on valtavan paljon halvempaa, kuin korjaavat toimet.

Suurin osa vauvaperheistä hyötyisi myös toisenlaisesta tuesta. Joskus ajattelen, että on suorastaan karmaisevaa, että kuka tahansa voi ryhtyä äidiksi tai isäksi. Paljon vähemmänkin vaativiin - ja tärkeisiin - tehtäviin vaaditaan pitkä koulutus ja soveltuvuus alalle.
Testiin ei voi tulevia vanhempia panna, mutta kouluttaa heitä kyllä voisi. Minusta pitäisikin, ja vieläpä jossain määrin edellyttää koulutukseen osallistumista. Ovathan neuvolakäynnit ja äitien lääkärikäynnitkin pakollisia, ei se mahdotonta olisi.

Mitä asioita tuleville äideille ja isille sitten opetettaisiin? No kerrottaisiin ensinnäkin ihan rauhassa mutta rehellisesti, kuinka rankkaa vauva-arki voi olla, mutta että kyllä siitä yleensä selviää. Ja neuvottaisiin, mitä sitten, jos ei selviä. Opetettaisiin helppoa ruuanlaittoa, neuvottaisiin järjestyksenpitoa ja hygieniaa. Neuvottaisiin vauvanhoidossa, puhuttaisiin vauvan erilaisista tarpeista ja niihin vastaamisesta. Mutta ennen muuta: opetettaisiin tuleva äiti ja isä puhumaan. Kertomaan toisilleen kauniisti, mitä haluavat. Kuuntelemaan ja kuulemaan toisen puhetta. Etsimään hyviä puolia toisistaan, voimavaroja suhteestaan. Ottamaan puheeksi vaikeitakin asioita, ilmaisemaan negatiivisia tunteita rakentavasti.

Eipä tekisi pahaa vanhempainkoulun toinenkaan luokka. Oppiaineita tai aiheita riittäisi: Miten saan aikani riittämään? Mikä on tasa-arvoa, mikä ei? Miten pärjään uhmaikäiseni kanssa, entä mustasukkaisen isomman sisaruksen? Miten säilyttää hellyys ja romantiikka pikkulapsirumban pyörteissä?

Ja kolmatta luokkaa: Rajat ja rakkaus. Murrosikä. Lastani kiusataan. Lapseni kiusaa. Lapseni kasvaa ja loittonee. Ja niin edelleen. Kyllä opittavaa olisi. Eikä sen edes tarvitsisi olla ikävää eikä kallista. Kun äidit ja isät oivaltaisivat asioita, he voisivat vertaisryhmissä vuorostaan tukea uusia vanhempia. Sitäpaitsi keskustelut toisten, samoissa tilanteissa olevien vanhempien kanssa voimaannuttaisivat joka tapauksessa. Kaikilla tuoreilla äideillä ja isillä ei näitäkään verkostoja ole. Ne järjestyisivät siis kouluttamisen sivutuotteina!

Oikeasti. Eivätkö lapset ole tärkeintä, mitä meillä on? Eikö meidän yhteiskuntana pitäisi kaikin tavoin pehmentää ja turvata sitä kasvualustaa, jossa heitä vaalitaan? Poliitikot ja päättäjät, ideaa saa vapaasti käyttää. Ja nuoret äidit ja isät, miltäs kuulostaisi?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vanhemmat, äiti, isä, vauva, lapsi, perhe, väsymys, arki, keskustelu, koulutus